Huhtikuu: Aino Ackté Margaretana
Näyttämöillä valokiilat piirtävät näkyviin taiteilijoita ja kohtauksia. Huhtikuussa myös palstallamme valokiila kohdistuu nimekkääseen taiteilijaan eräässä kuuluisassa kohtauksessa, jonka klassisen oopperan ystävät saattavatkin tunnistaa. Valokiilassa huhtikuussa: Aino Ackté Margaretana oopperassa Faust.
Tämä eräänlainen pienoiskokoinen dioraama tuli vastaamme ollessamme varastolla valitsemassa esineitä Valokiilassa-palstalle. Pahvilaatikosta silkkipaperikääröistä löytyi nukke, rukki, posliinikissa sekä muutama muu irrallinen osa. Suurimmassa, puoliympyrän muotoisessa palasessa luki Aino Ackté Margaretana. Mikä ihanuus tämä on? Muita tietoja laatikosta ei löytynyt.
Esine oli rikkoutunut liimauksistaan, mutta itse palaset olivat ehjiä. Esine vaikutti niin viehättävältä ja mielenkiintoiselta, että halusimme esitellä sen Valokiilassa-palstalla kuriositeettien sarjassa. Sopiva ajankohta olisi huhtikuu Aino Acktén syntymäpäivän kunniaksi. Onneksi monitaitoinen museoassistenttimme on saanut myös konservaattorin koulutuksen, joten hän saattoi hellävaraisesti korjata esineen.
Museotyössä törmää joskus tämänkaltaisiin yllätyksiin. Omista kokoelmista saattaa löytyä ”uusia” esineitä, joiden alkuperä on syystä tai toisesta tuntematon. Kokoelmia on saatettu aluksi kerätä innokkaasti, mutta luettelointi on jäänyt tekemättä. Tai lahjoitus on tullut nimettömänä, jo alun perin ilman kontekstitietoja. Tai esine on aikanaan ollut aivan tuttu kokoelmahenkilökunnalle, mutta vuosikymmenten mittaan työntekijöiden vaihtuessa muistitieto onkin kadonnut. Nyttemmin kokoelmiin tulevat lahjoitukset diarioidaan tietokantaohjelmiin heti sisään tullessaan, joten yllätyksiä ei enää pääse hautautumaan hyllyihin.
Teatterimuseon kokoelmia alettiin kerätä jo pari vuosikymmentä ennen kuin museota edes oli olemassa. 1940-luvun alussa Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto perusti teatterimuseojaoston, koska pelkäsi sodan ja romunkeräystoiminnan tuhoavan arvokkaita muistoesineitä. Jaoston suunnitelmana oli saada talteen kaikki mahdollinen näyttämötaiteen kehitykseen liittyvä esineistö ja pohtia museaalista arvoa vasta jälkeenpäin. Museo perustettiin vuonna 1963, jolloin kokoelmia alettiin käydä läpi ja luetteloida. Kesti kuitenkin vielä pitkään ennen kuin ammattimaisen ja päätoimisen museotyön rutiinit saatiin muodostettua.
Tästä esineestä ei löytynyt merkintöjä käsin kirjoitetuista diaari- ja luettelokirjoista, ei toimintakertomuksista, ei lahjoitustodistuksista. On mahdollista, että esine on tullut museolle esimerkiksi Aino Acktén tyttären Glory Leppäsen testamenttilahjoituksen mukana. Tai se on voinut olla osa alkuperäistä teatterijaoston keruukampanjaa. Sen kuitenkin tiedämme varmaksi, että pienoisdioraama esittää Aino Acktéta Margretana.
Siitä pääsee liikkeelle. Aino Ackté (23.4.1876–8.8.1944) oli ensimmäinen suomalainen kansainvälinen oopperatähti, joka työskenteli niin kotimaassa kuin ulkomaiden suurissa oopperataloissakin. Ackté oli oopperan asiaa ajava kulttuuripersoona, jonka nimi löytyy nykyisen Suomen Kansallisoopperan ja Savonlinnan Oopperajuhlien taustalta.
Margareta on rooli Charles Gounodin oopperaklassikossa Faust. Kuva nuoresta neidosta kehräämässä kuuluu oopperan peruskuvastoon. Internetin kuvahaku tuo tulokseksi useita kuvia, joissa Margareta kehrää joko rukilla tai värttinällä.
Aino Acktén uralla tuo Margaretan rooli merkitsee merkkipaalua. Mezzosopraano Emmy Achtén ja säveltäjä-kapellimestari Lorenz Nikolai Achtén tytär Aino sai parasta mahdollista musiikkikoulutusta ensin vanhempiensa omassa musiikkikoulussa Helsingissä, sitten vuodesta 1894 alkaen Pariisin valtionkonservatoriossa. Kolmen vuoden opintojen jälkeen Aino Ackté pääsi debytoimaan Pariisin Suuressa Oopperassa. Roolina oli Faustin Margareta. Ensiesiintyminen oli menestys, joka johti kiinnityksiin Pariisin Suuressa Oopperassa, New Yorkin Metropolitanissa ja Lontoon Covent Gardenissa.
Margaretan rooli pysyi pitkään Acktén ohjelmistossa ja hän levytti sen neljä kertaa. Ylen Elävästä arkistosta löytyy Pariisissa vuonna 1905 levytetyn version Jalokiviaaria (Ah! Je ris de me vois / L’air des bijoux).
On siis perusteltua, että juuri tästä roolista on tehty pienoisdioraama. Mutta kuka sen on tehnyt? Missä, miksi, milloin? Miten se on päätynyt Teatterimuseon kokoelmiin? Nämä kysymykset jäävät ainakin toistaiseksi valitettavasti vaille varmaa vastausta, mutta nyt esine on ainakin taas ehjä ja nostettu valokiilaan.