Lokakuu: Ballerinan nostolaite
Maaliskuussa 1930 Helsingissä odotellaan Suomalaisen Oopperan seuraavaa ensi-iltaa, Wagnerin Reininkultaa. Jo ennakkoon oli tihkunut tietoja jännittävistä efekteistä. Tällä kertaa olisi nähtävänä jotakin yllättävää... Valokiilassa lokakuussa: Ballerinan nostolaite.
Richard Wagnerin Nibelungin sormus -oopperasarjan aloittavaa yksinäytöksistä Reininkultaa pidettiin 1900-luvun alkupuolella harvinaisen hankalana toteuttaa sen vaatiman näyttämötekniikan takia. Suomalainen Ooppera toteutti kantaesityksen kunnianhimoisesti. Orkesteria johti saksalainen Franz Mikorey ja näyttämökuvaelmat ohjasi niin ikään saksalainen Willi Aron. Myös tekniikkaan oli panostettu. Reininkullan ohjelmalehteen oli painettu erikseen uimalaitteiden valmistaja berliiniläinen H. Windler ja valokaluston toimittaja AEG. Suomen kantaesitykseltä voitiin siis odottaa jotakin erityisen tenhoavaa.
Lokakuun esineemme ei sellaisenaan vaikuta tenhoavalta, paremminkin piinalliselta, mutta sen avulla saatiin aikaan mitä viehättävin illuusio. Kyseessä on teatterissa käytetty nostolaite, ihonvärisellä kankaalla päällystetty metallituki, joka on nivelletty nilkkojen, polvien ja lonkkien kohdalta. Kovin vapaata liikehdintää laite ei sallinut.
Balettitanssija asettui laitteeseen, vyötäröä ympäröivä metallivanne kiinnitettiin huolellisesti ja 10 nahkaremmiä kiristettiin jalkojen ympäri. Vankkarakenteisiin silmukoihin kiinnitettiin nostovaijerit. Näyttämömiehet asettuivat paikoilleen vaijerien ohjaimiin, ja lento- tai tässä tapauksessa uinti-illuusio oli valmis.
Reininkullassa tämä modernin teatteritekniikan ihme nähtiin heti ensimmäisessä kohtauksessa: ”Reininnäytös, välkkyvine virransisuksineen ja uivine (ilmassa liitelevine) neitoineen, täytti kaikki odotukset, koneisto toimi moitteettomasti”, kiitteli Helsingin Sanomien kriitikko Evert Katila ensi-illan jälkeen. Myös nimimerkki O. I. kiitteli vaikutelmaa: ”Reinintyttärien liihoittelu veden syvyyksissä oli varsin luonnollista ja asiankuuluvasti plastillista, laulu näyttämön takaa seurasi joustavasti näyttämökuvan aaltoilevia linjoja.”
Katilan mukaan oli yleistä esittää teknisesti haastava ensimmäinen kohtaus siten, ”että neitojen laulu on toisten, uiskenteleminen toisten naisten huolena”. Niin tehtiin myös Helsingissä. Suomalaisen Oopperan näyttämöllä Reinintyttärinä Woglindena, Wellgundena ja Flosshindena uiskenteli ja leijui kolme balettitanssijaa. Laulamisesta huolehtivat Anne-Charlotte Winter, Helmi Sirén ja Aino Elenius kulisseista käsin. Arvostelija Heikki Klemetti tosin arveli omassa ensi-iltakritiikissään laulajien itsensä esiintyneen nostolaitteissa, mutta todennäköisesti kohtaus esitettiin kuitenkin tanssijoiden ja laulajien yhteispelinä.
Nostolaite löytyi oopperan muuton yhteydessä vanhan rakennuksen (nykyisen Aleksanterin Teatterin) ullakolta ja lahjoitettiin Teatterimuseolle vuonna 1990. Teatterimuseon arkistossa säilytetään kantaesityksen saamia kritiikkejä ja Suomen Kansallisoopperan arkistosta löytyy esityskuvia, iloksemme myös kuva Reinintytärten uintikohtauksesta. Tämä samainen kuva on aikanaan julkaistu Helsingin Sanomissa kuvatekstillä ”Reinintytärten uiskentelua”. Oikeanpuolimmaisen, kirkkaimmassa valossa olevan hahmon lanteilla voi nähdä nostolaitteen silmukat, vaikka vaijerit ovatkin näkymättömissä. Kuva: Suomen Kansallisoopperan arkisto.
Nykyisten erikoistehosteiden aikana 1930-luvun lentolaite saattaa kuulostaa vaatimattomalta ja näyttää kompelöltä. Mutta voimme silti kuvitella millainen mielikuvitusta herättelevä ihme Reininkullan kantaesitys on aikanaan ollut.