Teatterimuseo

Luukku 1

Teatterikoululaisen muistikirja

On syyskuun 5. päivä vuonna 1957. Nuori näyttelijäopiskelija Pirkko Tuppurainen istuu luokkahuoneessa ja kirjoittaa ahkerasti muistiinpanoja. Uusi vuosikurssi on juuri aloittanut näyttelijäntyön opintonsa Suomen Teatterikoulussa. Meneillään on näyttelijäntyön luentosarjan ensimmäinen luento, opettajana itse koulun rehtori Wilho Ilmari. Luennon aiheena on roolin käsittely ja erityisesti venäläinen Konstantin Stanislavski ja hänen näyttelijäntyön metodinsa.

Pirkko  muistikirja

Tästä voit lukea Pirkon muistiinpanot tuolta ensimmäiseltä luennolta pdf-muodossa.

Vielä 1950-luvulla suuri osa ammatissa toimineista näyttelijöistä oli tullut alalle liittymällä suoraan teatteriin harjoittelijanäyttelijäksi ja sama tie näyttämöille oli edelleenkin mahdollinen. Teatterit olivat kuitenkin alkaneet kiinnittää palvelukseensa mieluummin ammatillisen koulutuksen saanutta henkilökuntaa. Vuonna 1943 Helsinkiin perustettu Suomen Teatterikoulu koulutti ammattilaisia koko maan teattereiden tarpeisiin.

Kun Pirkko Tuppurainen aloitti opintonsa Teatterikoulussa, se oli jo vakiintunut näyttelijän-, ohjaajan- ja lavastajankoulutusta tarjoava valtion tukema ammattioppilaitos, jolla oli omat tilat Kansallisteatterin pienen näyttämön uudisrakennuksessa. Muutamaa vuotta aiemmin Teatterikoulu oli muuttunut kaksivuotisesta kolmivuotiseksi ja alkanut ottaa uusia opiskelijoita näyttelijä-, ohjaaja- ja lavastajalinjoille joka vuosi.

Nyt ollaan siis luokkahuoneessa Kansallisteatterin perinteitä huokuvassa kivilinnassa (vaikkakin tarkalleen ottaen sen uudella puolella). Wilho Ilmarin ensimmäistä luentoa stanislavskilaisesta metodista kuuntelee Pirkon lisäksi koko joukko muita näyttelijälupauksia, mukaan lukien hänen tuleva aviomiehensä, Erkki Laakso. ”Kaikessa taiteessa on yksinkertainen totuus, jonka täytyy olla täydellinen”, kirjoittaa Pirkko. ”Eläytymisen taito on tärkein tavoitteemme”, hän jatkaa ja alleviivaa kirjoittamansa. Stanislavskin näkemykset eläytymisestä hän kirjoittaa myös muistiin: ”Eläytyminen on sarja onnellisia tuokioita näyttämöllä. Tällaista emme aina saavuta. Työmme näyttämöllä on kamppailua roolin henkilön ja oman itsemme välillä.” Tästä alkaa matka kohti näyttelijänammattia!

Teatterikoulun tunnilta

Samalla vuosikurssilla Pirkon ja Erkin kanssa oli aloittanut myös ylioppilas Seela Virtanen, joka ensimmäisen vuoden jälkeen siirrettiin suoraan kolmannelle vuosikurssille ja läpäisi siten koulun kahdessa vuodessa. Tämän kuvan ottohetkellä ollaan syksyssä 1958. Kuva on otettu luokkahuoneessa harjoitustilanteesta, jossa ohjaajaoppilas Annikki Laaksi ohjaa näyttelijäoppilaita. Esiintymisvuorossa ovat Turkka Lehtinen ja Seela Virtanen. Muut oppilaat Ville-Veikko Salminen, Virva Saarni-Luoma, Seija Näppilä, Aarre Karén, Rauno Ketonen, Eira Jauckens, Mikko Nousiainen ja Seppo Kolehmainen sekä opettajanpöydän takana Wilho Ilmari seuraavat harjoitusta. Kuva Helge Heinonen. Tunnistatteko kuvan Seela Virtasen? Hänhän on tietysti rakastettu näyttelijä Seela Sella, jonka aktiivinen ura jatkuu edelleen!

Millaista oli teatteriopiskelu 1950-luvulla? Teatterimuseon tutkijasalin käsikirjastossa on Suomen Teatterikoulun opasvihkonen vuodelta 1954. Siinä luetellaan näyttelijältä, ohjaajalta ja lavastajalta edellytettyjä taitoja ja ominaisuuksia sekä annetaan käytännön ohjeita kouluun hakemiseen ja opiskeluun. Vuonna 1954 pääsyvaatimukset näyttelijälinjalle olivat seuraavat:

  • ehdoton näyttelijälahjakkuus
  • sopivat henkilökohtaiset ominaisuudet
  • alin ikäraja 17 vuotta
  • suoritettu ylioppilas- tai keskikoulututkinto suotava

Mitä nuo sopivat henkilökohtaiset ominaisuudet sitten olivat? Tutkitaanpa vihkosta tarkemmin. Ulkomuodoltaan näyttelijän ei tarvinnut olla kaunis. ”Hyvä ulkomuoto on eduksi, mutta sopusuhtaisesti kehittynyt vartalo ja raajat sekä ilmeikkäät elävät kasvot riittävät.” Liikunnalliset mahdollisuudet tutkittiin, näyttelijältä piti löytyä rytmikorvaa. Näyttelijältä vaadittiin lisäksi johdonmukaista ajattelukykyä ja nopeutta. Kiivasvauhtisessa työssä kun ovat ”nopeat oivallukset tarpeen”. ”Entä muisti? Tavallinen muisti riittää.” Hyvä eläytymiskyky oli yksi näyttelijän tärkeimmistä lahjoista. Ja ”toistuva eläytyminen ja pitkäaikainen keskittyminen edellyttivät luonnollisesti hyviä hermoja”.

Näitä ja useita muita ominaisuuksia tutkittiin karsintakokeissa, joiden kautta kouluun valittiin vuosittain 5–8 onnellista 17–22-vuotiasta. Heillä oli edessään kolme vuotta mm. näyttelijäntyön, improvisoinnin, rytmiikan, pantomimiikan, miekkailun, äänenmuodostuksen, fonetiikan ja laulun opiskelua. Oppiaineisiin kuului myös kulttuurihistoriaa, kirjallisuutta ja kieliä.

Lukuvuosi kesti syyskuun alusta toukokuun puoliväliin ja päivittäin työskenneltiin klo 9–17. Teatterikoulun opasvihko kuvailee työpäivää pitkäksi ja rasittavaksi. Oppituntien jälkeen piti valmistautua seuraavan päivän tehtäviin ja lisäksi edellytettiin, että oppilaat kävivät katsomassa pääkaupungin teattereiden esityksiä, joihin he pääsivät ilmaiseksi. Toisen ja kolmannen vuosikurssin oppilaat saattoivat myös päästä avustajiksi teatteriesityksiin. Työllistymismahdollisuudet olivat tuolloin hyvät, etenkin miesnäyttelijöille. Naisnäyttelijöiden keskuudessa kilpailu oli jo hiukan kireämpää. Laulutaito lisäsi sekä miesten että naisten työllistymismahdollisuuksia.

Opas päättyy Sakari Puurusen painaviin varoituksen ja rohkaisun sanoihin, jotka epäilemättä ovat nyt yhtä totta kuin 60 vuotta sitten:

”Edellä on esitetty paljon vaatimuksia. Peloittavia vaatimuksia niille, jotka suunnittelevat antautumista teatterialalle. Kaikki tämä sen vuoksi, että teatteri ja sen julkisuus houkuttelevat jatkuvasti monia, joilla on tuskin aavistustakaan siitä työstä, mitä he tavoittelevat.

On aihetta korostaa sitä seikkaa, että teatterityö on kutsumustyötä. Se on raskasta, kaikki voimat vaativaa työtä. Mutta sille, joka tuntee tämän työn omakseen, on sanottava luja rohkaisun sana.

Jos sinulla on lahjoja ja kylliksi voimaa jatkuvaan kamppailuun itsesi kehittämiseksi, saat rikkaan elämäntehtävän taiteista katoavaisimman parissa.”

Kirsikkapuisto_Oulu

Pirkko Laaksokin saattoi lukea tuota opasta ennen kuin lähetti hakemuksensa Teatterikouluun. Häntä eivät Puurusen sanat säikäyttäneet, vaan hän valmistui kutsumustyöhön ja sai heti koulusta päästyään vuonna 1960 kiinnityksen Oulun kaupunginteatteriin. Kuvassa Pirkko Laakso istuu valkoisessa puvussaan Anjana Anton Tšehovin Kirsikkapuistossa vuonna 1964. Oulussa hän näytteli vuoteen 1983 ja sen jälkeen vielä Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuosina 1983–94. Viime syksynä Pirkko Laakso lahjoitti kouluaikaiset muistiinpanonsa Teatterimuseon arkistoon, missä ne kertovat arvokasta tarinaansa Teatterikoulun ensivuosikymmeniltä.

Suomalaisen teatterikoulutuksen vaiheita:
1866–1868 Nya Teaternin oppilaskoulu
1892–1894 Dramatiska föreningenin oppilaskoulu
1904–1918 Suomen Kansallisteatterin oppilaskoulu
1908 Svenska Teaterns elevskola (myöh. Svenska Teaterskolan) perustettiin
1909–1911 Suomalaisen Maaseututeatterin oppilaskoulu
1920–1940 Suomen Näyttämöopisto
1943 Suomen Teatterikoulu aloitti toimintansa
1967 Tampereen yliopiston Näty aloitti näyttelijäkoulutuksen
1979 Suomen Teatterikoulu ja Svenska Teaterskolan yhdistettiin kaksikieliseksi Teatterikorkeakouluksi
2013 Teatterikorkeakoulu liittyi osaksi uutta Taideyliopistoa

Lisäksi näyttelijätyötä opettavat nykyään mm. teatteri-ilmaisun ohjaajia valmistavat ammattikorkeakoulut.

Lainaukset Pirkko Laakson luentomuistiinpanoista ja Suomen Teatterikoulun julkaisusta Teatterialalleko? –Näyttelijäksi, ohjaajaksi, lavastajaksi? (1954).

Muita lähteitä:
Kallinen Timo (2001). Näyttämötaiteilijasta teatterityöntekijäksi. Miten moderni tavoitti suomalaisen teatterikoulutuksen. Teatterikorkeakoulu.
Suomen teatteri ja draama, 2010. Toim. Mikko-Olavi Seppälä ja Katri Tanskanen. Like.
http://www.teak.fi/Avaintietoa/Historiaa
http://www.teak.fi/Avaintietoa/Historiaa/TeaKin_ajanluku
(Viimeisimpiä kahta lähteenä käytettyä verkkosivua ei löydy enää kyseisistä osoitteista.)

 

Haku