Teatterimuseo

Luukku 10

Tyyppipukuluettelo

Huhtikuussa pohditaan rooleja ja roolipukuja. Sanonta ”näyttelijä on roolinsa vanki” on tuttu, mutta miten totta se mahtaa olla? Roolia lähestytään huhtikuun Valokiilassa-palstalla roolipuvun, tarkemmin tyyppipuvun kautta. Mutta kuukauden esine ei olekaan puku itse – niitä voi käydä ihailemassa Teatterimuseon näyttelyssä – vaan historiallinen dokumentti teatteripuvuista.
 

Pukukirja


Joskus näyttelijä saa tehdä roolityön, joka tarttuu hänen matkaansa vuosiksi. Viime kuussa puhuttiin Tarmo Mannin roolista Mielipuolen päiväkirja -monologin Poprishtshinina, joka oli käytännössä hänen ainoa roolinsa uran loppuvuosina. Erkki Saarela on esittänyt Dario Fon Mysteerio Buffoa 30 vuotta ja jatkaa yhä vain. En tiedä kokiko Manni tai kokeeko Saarela olevansa roolinsa vanki, mutta näyttelijäntyön historiassa oli vaihe, jossa näyttelijä saattoi jäädä jos ei roolinsa, niin ainakin roolityyppinsä vangiksi.

Tässä kuussa Valokiilassa oleva kirja Förteckning öfver nya kostymer samt kostymreqvisita pitää sisällään tarkat listat Svenska Teaterniin 1880-luvun alkupuoliskolla hankituista puvuista ja asusteista. 1800-luvulla varsinaista pukusuunnittelijoiden ammattikuntaa ei vielä ollut, mutta esitysten pukuja toki mietittiin ja suunniteltiin. Teatterit ostivat pukuja Saksasta ja Ranskasta ja näitä tyyppipuvuiksi kutsuttuja rooliasuja saatettiin käyttää moneen kertaan useissa eri näytelmissä, aina kun tarvittiin asua tietyntyyppiseen rooliin. Pukuvalinnan avuksi valmistajat olivat painaneet tyyppipukukatalogeja.

Puvut olivat teattereille iso investointi ja arvokas omaisuus, mistä kielii tämäkin puvustonhoitajan laatima huolellinen pukuluettelo. Näytäntökaudella 1883–84 teatterille hankittiin mm. ranskalaisia koulupukuja Louis Leroyn Upprättelse-näytelmän esitykseen ja livrée-takkeja ja univormuhousut Victorien Sardoun Ferréol-näytelmään.

Teattereiden puvustoihin hankittiin pääasiassa historiallisia pukuja ja fantasiapukuja. Arkipuvut olivat näyttelijöiden omalla vastuulla. Suomessa oli 1960-luvulle asti voimassa ns. pukupakko, joka tarkoitti sitä, että näyttelijät suunnittelivat ja maksoivat itse arkipuvuiksi katsotut roolivaatteensa. Pukupakko saattoi tehdä melkoisen loven näyttelijän tilipussiin. Elli Tompuri (1880–1962) muistelee pukukustannuksia elämäkerrassaan: ”Ystävällisyydessään tohtori Hahl oli ehdottanut johtokunnalle avustusta hienoa pukuani varten, mitä tämä salonkiosani vaati. Kun tämä evättiin, hän tarjosi minulle paria kultarahaa omasta kukkarostaan. Vastasin, että jos olen kerran tällä palkalla tullut, niin asiani on selviytyä omin kustannuksin.” (Tompuri, Minun tieni) Nykyään pukusuunnittelijat suunnittelevat, puvuston ammattilaiset toteuttavat ja teatteri kustantaa puvut, joten näyttelijä voi keskittyä oman työnsä oleellisimpaan, näyttelemiseen.
 

Daniel Hjort


Tyyppipuvut kuuluivat aikaan, jolloin roolit jaettiin roolityyppeihin, eli fakkeihin, ja näyttelijät saivat esitettäväkseen ominaisuuksiinsa sopivia roolityyppejä. 1800-luvulla näyttelijät kiinnitettiin teatteriin tiettyyn roolityyppiin, jolloin näyteltävät roolit oli määritelty jo ennalta. Naisten roolit suomalaisilla näyttämöillä jakautuivat nuoren, alle 20-vuotiaan viattoman neidon ingenue-osiin, kolmikymppisen kohtalokkaan ”maailman naisen” rooleihin ja yli 40-vuotiaiden koomisiin duenna-rooleihin. Lisäksi oli luonnerooleja: vahvoja naisia ja viisaita äitihahmoja. Miesten repertuaarissa oli vastaavasti koomisia rooleja, sankarirooleja, luonnerooleja jne. Ylläolevassa kuvassa nähdään Simo Kaario sankarina nimiosassa ja Anni Hämäläinen ingenue-roolissa Sigridinä Tampereen Teatterin Daniel Hjortissa vuonna 1916. Kuva Atelier Laurent, Teatterimuseon arkisto.

Ikä ja ulkonäkö olivat etenkin naisten kohdalla usein roolityyppiä määrittäviä tekijöitä, mutta joku saattoi kehittää osaamisensa tietyssä fakissa huippuunsa niin, että esimerkiksi näytteli ingenue-rooleja vielä keski-ikäisenä. Esimerkkinä oman roolityyppinsä läpikotaisin sisäistäneestä näyttelijästä voidaan mainita Adolf Lindfors (linkki joulukalenteriin), joka kehittyi Molière-tulkitsijana mestarilliseksi Euroopankin mittakaavassa.

Fakki saattoi siis olla sekä etu että taakka. Joskus tietynlaisiin rooleihin jumiutuminen esti roolirepertuaarin laajentamisen. Mutta toisaalta välikirjaan kirjattu fakki mahdollisti näyttelijälle tietyistä, näyttelijätyypilleen epäsuotuisista rooleista kieltäytymisen. Aikana, jolloin pukusuunnittelu ei ollut vielä kehittynyt omaksi teatteritaiteen osa-alueeksi, roolityypit ja tyyppipuvut tekivät näytelmien puvustamisesta yksinkertaista. Kun tarvittiin sankaria, etsittiin puvustosta sopivat trikoot ja polvihousut. Neidolle löytyi vaalea, kevyt ja viaton puku.

Teatterimuseon pysyvän näyttelyn historiallisten pukujen vitriinissä on esillä kolme pukua 1800-luvulta. Näytteillä on kaksi naisen pukua, joita Ida Aalberg on käyttänyt von Numersin näytelmän Elinan surma esityksessä Kansallisteatterissa vuonna 1891. Pukujen pitkästä käyttöiästä kertoo se, että toista puvuista on käytetty muokattuna vielä vuoden 1946 Elinan surma -esityksessä. Esimerkki katalogin mukaisesta tyyppipuvusta löytyy samaisesta vitriinistä. Ainakin Axel Ahlbergin (1855–1927) ja Urho Somersalmen (1888–1962) käyttämä Schillerin Maria Stuart -näytelmän Mortimerin sankariasu on tiettävästi katalogihankinta.

Vaikka nykyään ei puhuta enää fakeista ja roolityypeistä samassa mielessä kuin 1800-luvulla, saattaa näyttelijä edelleen saada otsaansa tietynlaisten roolien leiman ja näyteltäväkseen toistensakaltaisia rooleja. Tuskin Erkki Saarela kuitenkaan pitää itseään roolinsa vankina tai harmittelee sitä, että Mysterio Buffo henkilöityy Suomessa juuri häneen. Viime vuoden (2012, teksti julkaistiin vuonna 2013) lopulla Saarela juhli 40-vuotistaiteilijajuhlaansa minkäs muun kuin täysille katsomoille esitetyn Mysterio Buffon merkeissä!

 

Haku