Teatterimuseo

Luukku 12

Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen teatterikiikarit

Valokiilassa-palstan erityisten, erikoisten tai muuten vain ihmeellisten esineiden vuoden alkajaisiksi esittelemme teatterikiikarit, joita on käyttänyt merkittävä henkilö ja joilla on katsottu merkittäviä esityksiä. Saammeko esitellä: Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen teatterikiikarit!
 

teatterikiikari


Kiikarit on Teatterimuseolle vuonna 1963 lahjoittanut Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen pojantytär, joka puolestaan oli saanut ne tädiltään. Kiikarit ovat ranskalaisen Lemairen tehtaan valmistamat ja niiden nahkainen kotelokin on säilynyt. Kiikareiden vasen linssi toimii edelleen moitteettomasti, mutta oikeanpuoleinen on vuosikymmenten kuluessa vaurioitunut läpinäkymättömäksi. Se ei haittaa. Näiden kiikarien merkitys ei riipu käyttöarvosta. Kiikareita on käytetty aikanaan jo aivan riittävästi ja niillä on nähty luultavasti monet historiamme merkittävimmät teatterihetket.
 

Yrjö-Koskinen


Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (1830–1903, vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman) oli vapaaherra, senaattori, professori, historioitsija, poliitikko ja lehtimies, joka vaikutti merkittävästi suomen kielen ja suomalaisuuden aseman kehittymiseen. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja suomenkielisen tutkimuksen ja tieteellisen kirjallisuuden kehittämisen rinnalla Yrjö-Koskinen oli mukana suomenkielisen teatterin ja draaman syntyvaiheissa.

Suomenkielisen kansallisen teatterin perustaminen oli vuosien, ellei vuosikymmenten hanke. Teatterin puolustajien piti vakuuttaa vastustajat mm. siitä, että suomeksi voidaan kirjoittaa näytelmiä ja suomen kielen taitavia näyttelijöitä löytyy. Merkittävä edistysaskel otettiin 10.5.1869, kun Aleksis Kiven Lea esitettiin Helsingissä julkisesti suomenkielellä. Tuota iltaa pidetään suomalaisen teatterin alkuna. Onnistunut ilta vakuutti monet suomalaisen kansallisen teatterin mahdollisuuksista ja ajatus teatterin perustamisesta alkoi itää entistä voimakkaammin pääkaupungin suomenmielisten piireissä.

Myös Yrjö-Koskinen alkoi kuuluvasti puhua teatterihankkeen puolesta mm. edustamissaan sanomalehdissä. Lean esitys osoitti Koskisen mukaan suomenkielisen teatterin mahdolliseksi ja hän toivoi, ettei tilaisuutta nyt päästettäisi käsistä. Suomalaisen teatterin perustus oli laskettava hetimiten.

Jo saman vuoden syksyllä perustettiin Suomalainen Seura ajamaan suomalaisuuden asiaa myös taiteen alueella. Yrjö Koskinen kuului seuran perustajajäseniin. Suomalaisen Seuran draamaosastosta kehittyisi muutaman vuoden kuluessa Suomalainen Teatteri.

Suomalaisen Teatterin perustamiskokous pidettiin 11.5.1872 Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen johdolla. Hänet valittiin teatterin johtokuntaan, jossa hän toimi ensimmäisten toimintavuosien ajan. Kirjallisessa Kuukausilehdessä hän määritteli omankielisen teatterin merkityksen kansallisen sivistyksen osana: Draamallinen taide seisookin likemmässä suhteessa kansallisuuteen kuin mikään muu. Sen kautta kansallinen kirjallisuus korkeimmassa muodossaan esittyy taiteelliseksi kuvannoksi, ja sen kautta myöskin kansallinen kieli saapi taiteellisen sointunsa. (Lainattu Eino Kauppisen johdannosta teokseen Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty.)

Jäätyään pois hallitustyöstä Yrjö-Koskinen pysytteli teatterin taustavaikuttajana, varainkerääjänä ja uskollisena katsojana niin vanhassa Arkadia-teatterissa kuin uudessa Rautatientorin kivilinnassakin ja saattoi muiden muassa tuoda Suomalaisen Teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille tiedon senaatin tälle myöntämästä 3000 markan vuotuisesta eläkkeestä vuonna 1891.

Eliel Aspelin-Haapkylä tallentaa historiankirjoihin aikalaisten arvostuksen kertoessaan Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen kuolemasta Suomalaisen Teatterin historiikissa:

Syksyn tapahtumista, mikäli ne koskivat Kansallisteatteriakin, mainitsemme vain Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kuoleman 13 p. marrask. Niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, oli Yrjö-Koskinen aikoinaan nuoren taidelaitoksen hartaimpia ystäviä eikä hän myöhemminkään laannut sitä suosimasta, vaan nähtiin hänen vielä monesti uudessakin talossa tarkkaavaisesti seuraavan näytännöitä. Tosin tältä suomalaisuuden tarmokkaalta, uupumattomalta sankarilta riitti vähän aikaa taidenautintoon, mutta milloin hänelle vapaa ilta sattui, hän mielellään vietti sen kansallisessa teatterissa; hän oivalsi täydellisesti miten sekin oli tärkeä puoli sitä sivistyselämää, jonka kehittäminen ja vahvistaminen oli ollut hänen toimintansa päämääränä. – Johtokunnan päätöksen johdosta peruutettiin jo mainitun kuolinpäivän illaksi ilmoitettu näytäntö ja laski sen esimies, Antti Jalava, vainajan haudalle seppeleen, jonka nauhoihin oli painettu sanat: ”Suosijalleen ja ensimäisen johtokuntansa jäsenelle Suomen Kansallisteatteri”; samanlaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen merkin esiinkantoi Benjamin Leino toveriensa, näyttelijäkunnan edustajana. (Eliel Aspelin-Haapkylä: Suomalaisen teatterin historia IV, s.235)
 

teatterikiikari detalji

Haku