22.04.2025

Teatterimuseon esinekokoelmat ja arkisto ovat merkittävä aineisto suomalaisen esittävän taiteen tutkimukselle, ja tutkijat eri puolilta Suomea käyttävät museon aineistoja työssään. Pukututkija, TaT Joanna Weckmanin tutkimus on kohdistunut museon laajaan esityspukujen kokoelmaan, sen muotoutumiseen ja sisältöön. Weckmanin työ on avannut tärkeitä näkökulmia pukukokoelman edustavuuteen ja auttaa hahmottamaan aukkoja, joita lahjoituksin karttuneeseen kokoelmaan on syntynyt vuosien aikana.

Museon kokoelmissa on noin 2 300 esiintymispukua, joista vanhimmat ovat 1800-luvun lopulta. Ensimmäisen kerran Weckman uppoutui pukukokoelmaan ja valokuviin kuratoidessaan museolle Suomen Kansallisoopperan esiintymispukuja käsitellyttä Silkkiä, samettia – Oopperan pukuaarteita -näyttelyä. Vuoden 2013 Unelmien kuteita -näyttelyprojekti herätti tutkijan kiinnostuksen kokoelmatyöhön ja etnistyyppisiin pukuihin museon kokoelmissa. Syntyi laaja, Toisen näköiset näyttämöllä -tutkimusprojekti, jossa museon pukukokoelma on keskeinen tutkimuskohde.

Työn edetessä Weckman joutui paneutumaan myös käytettyyn terminologiaan ja etsimään suomenkielisiä vastineita englanninkielisille sanoille. Hän määrittelee etnistyyppisiksi puvuiksi sellaiset, ”joiden suunnittelu- ja toteutusvaiheessa on priorisoitu tiettyyn etniseen ryhmään kuulumisen representaatiota verrattuna muihin, kuten esim. esityksen aikakautta tai roolihahmon mielentilaa, korostaviin pukusuunnitteluratkaisuihin. Kysymys ei ole ainoastaan etnisten vähemmistöjen vaan minkä tahansa etnisyyden esittämiseen käytetyistä näyttämöpuvuista.” Vähitellen tutkimusaihe laajentui rodullistettavasti toiseutettujen ihmisten esittämiseen näyttämöllä puvun ja maskeerauksen näkökulmista. Jälkimmäinen viittaa etnisiin vähemmistöihin kuuluvien ja PoC-ihmisiä (person of colour) esittäneiden roolihahmojen pukuihin.

Vuonna 2024 julkaistu artikkeli ”Unknown stories: Costumes representing ethnicity in the Theatre Museum Finland” käsittelee etnisyyden esittämistä Teatterimuseon kokoelmissa olevien näyttämöpukujen kautta. Parhaillaan Weckman työstää Suomen Kulttuurirahaston henkilökohtaisella apurahalla tutkimustaan ”Jaapponilainen kimono ja korillinen kaukaasialaisia hattuja” – Kansallisteatterin etnistyyppiset näyttämöpuvut Teatterimuseon kokoelmassa.

Pukukokoelma on tarjonnut tutkijalle runsaan tutkimusaineiston, museolle arvokasta tietoa sen omista kokoelmista mutta myös teattereiden ohjelmistoista. Weckman painottaa, että näyttämöllä on rakennettu suomalaisuutta siinä missä muitakin etnisiä ryhmiä. Hän tähyääkin seuraavassa projektissa siihen, miten muinaissuomalaisuutta on esitetty pukututkimuksen näkökulmasta.

Marginalisoidut hahmot esiin

Weckmanin vuonna 2024 ilmestyneen artikkelin mukaan museon kokoelmissa oli tutkimushetkellä etnistyyppisiä pukuja noin 8 prosenttia. Niistä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ja PoC-ihmisiä esittäneiden roolihahmojen pukuja oli noin kolme prosenttia. Hän kuitenkin arvioi, että pukujen määrä kokoelmissa ei tavoita etnistyyppisten roolihahmojen osuutta suomalaisten teattereiden ohjelmistoissa: rooleja on todennäköisesti ollut enemmän kuin jäljelle jääneitä pukuja. Samantyyppisiä roolihahmoja on ollut eri näytelmissä. Etnisiä vähemmistöjä ja PoC-ihmisiä esittäneet roolihahmot ovat usein olleet palvelijoita tai muita geneerisiä ja toistettavia henkilöitä, joita ovat esittäneet nimettömät avustajat, joita ei ole listattu käsiohjelmiin. Pukuja on myös kierrätetty niin pitkään kuin mahdollista, ja elinkaarensa päähän tulleet puvut on heitetty menemään. Weckmania kiinnostaa, miten jokainen aika katsoo eri tavoin näitä hahmoja ja tekstejä. ”Niiden kautta ymmärrämme paremmin ajan muutoksen.” 

Pukujen tunnistaminen on salapoliisityötä, jossa teattereiden vanhat käsiohjelmat ja valokuvat ovat tärkeitä työvälineitä. Valokuvat paljastavat, että tiettyjen hahmotyyppien esittäminen stereotyyppisesti on ollut toistuvaa. Teatterimuseossa tunnistustyötä helpottaa, että arkisto ja esinekokoelmat sijaitsevat samassa rakennuksessa.

Tutkimus täyttää aukkoja

Weckman viittaa museon kokoelmissa olevaan runsaaseen määrään epookkipukuja, jotka ovat useimmiten kuuluneet pääroolien esittäjille. Tutkijaa kuitenkin kiinnostavat ylipäätään puvut, jotka ensikatsomalta vaikuttavat epäkiinnostavilta. Esimerkiksi Lahden kaupunginteatterin huonokuntoiset, nimettömät, flanelliset ja kömpelösti toteutetut puvut olivatkin peräisin 1920-luvulla toimineesta Lahden työväenteatterista. ”Jollei lasketa Tampereen Työväen Teatterin pukuja, kyseessä on ainutlaatuinen aineisto. - - Kun ajattelen, että he ovat heti sisällissodan jälkeen tehneet siellä töitä ja jotakin siitä on säilynyt. - -  Löytyi muutakin aineistoa, kuten pieni ruutuvihko, jossa kysyttiin, olisiko mahdollista saada lamppu vintin pukuvarastoon. Kun heillä ei ollut edes ompelukonetta, vaan asioita on jouduttu lainaamaan ja vuokraamaan.”

Museoiden kokoelmatyössä painotetaan esineiden kontekstitietojen merkitystä, mutta Weckman puolustaa myös esineitä, joista kontekstitiedot puuttuvat tai ne ovat vaillinaisia. Parhaassa tapauksessa tutkimus tukee niiden löytämistä. Hän painottaa kokoelmien tutkimuksen tärkeyttä myös siksi, että se auttaa muodostamaan käsityksen niiden aukoista ja vinoumista. Samaan aikaan on oltava tietoinen siitä, että meillä on myös metodologisia, ajatuksellisia ja tutkimukseen liittyviä keskeisiä kysymyksiä, joita emme ole tulleet ajatelleeksi aiemmin.

Suunnitteluprosessi talteen

Pienenevien resurssien myötä museossa joudutaan yhä tarkemmin miettimään, mitä voidaan tallentaa ja mihin tilat taipuvat. Itsekin myös pukusuunnittelijana työskentelevä Weckman kehottaa suunnittelijoita  käymään läpi tuotantoaan ja miettimään, mitkä ovat heidän tärkeimmät työnsä ja valitsemaan yhdessä museon edustajien kanssa niistä muutamia keskeisiä pukuja kokoelmiin. Samassa yhteydessä olisi tärkeää tallentaa myös suunnitteluprosessiin liittyvää muuta materiaalia, kuten luonnoksia, työpäiväkirjoja ja valokuvia, jotta aineisto olisi mahdollisimman täyteläinen ja informatiivinen myös tutkimuksen näkökulmasta.

Joanna Weckmanin haastattelun pohjalta kirjoittanut museonjohtaja Johanna Laakkonen.