21.05.2021

Teatterimuseon kokoama työryhmä osallistui kaksivuotiseen kansainväliseen Erasmus+ -rahoitteiseen projektiin nimeltään So Far … So Near – Inclusive Arts, joka alkoi syyskuussa 2018 ja jonka tarkoitus oli päättyä kesällä 2020, mutta kuinka sitten kävikään!

Hankkeen koollekutsuja ja pääjärjestäjä oli Glogalmusic, luovan musiikin yhdistys Portugalista. Suomalaisten lisäksi muut osallistujat olivat Unkarissa toimiva taidetyöpajoja järjestävä The Hungarian Special Arts Workshop Association sekä liikuntaesteisille taidetoimintaa järjestävä Esenler Ortopedik Engelliler Dernegi Turkista. 
 

Iloinen joukkio, Team Suomi, palaa Istanbulista tammikuussa 2020. Kuvassa vasemmalta Pauliina Aito, Heini Räsänen, Samppa Siiskonen, Petra Leppänen, Matilda Hertell ja Milla Kortemaa.

Projektin lähtökohtana oli tehdä esitys portugalilaisen José Gomes Ferreiran romaanista dramatisoidusta näytelmästä ”Aventuras Maravilhosas de João Sem Medo” (vapaasti suomennettuna ”Pelottoman Johnin ihmeelliset seikkailut”). Koska hankkeessa oli englannin kielen lisäksi käytössä neljä muuta kieltä, ilmaisu esityksessä ei perustunut tekstiin, vaan työskentelytapoina käytettiin näyttelemistä, liikettä, ääntä, musiikkia, valoa, improvisaatiota, mimiikkaa, nukketeatteria... Jokaisella ryhmällä oli vapaat kädet taiteelliseen työskentelyyn.

Projekti oli suunnattu erityistä tukea tarvitseville yli 18-vuotiaille nuorille. Sen päämääränä oli nuorten itsetunnon kehittäminen, voimaantuminen ja sosiaalisen osallisuuden lisääminen. Esittävien taiteiden keinojen ja niihin liittyvien harjoitteiden tekeminen kasvattaa osallistujan taitoa ilmaista itseä sekä sanallisesti että fyysisesti, ne auttavat ymmärtämään ja käsittelemään tunteita sekä löytämään omia piilossa olevia taitoja. On myös tärkeää, että nuoret kokevat olevansa tasavertainen osa yhteiskuntaa. 
 

Näyttelijöinä nämä nuoret ovat erittäin hyvin keskittyviä, luovia ja kekseliäitä. Tärkeintä oli tietenkin se, että kaikilla oli valtava into ja halu näytellä ja esittää. Tässä ryhmässä kaikilla oli näyttämökokemusta, niin että ei ihan alkutekijöistä tarvinnut lähteä.
 

Suomen näytöksessä päädyttiin siihen, että Samppa esittää päähenkilö Johnia ja Pauliina hänen tärkeintä vastapariaan Räppikeijua. Nämä ovat harjoituskuvia Turkista ja ne on tehty uv-valossa. 

Suomen dramaturgi–ohjaajat Heini ja Milla käänsivät Pelottoman Johnin englanninkielisen tekstin suomeksi. Sen jälkeen sitä työstettiin ryhmälähtöisesti. Tekstiä käytiin yhdessä läpi ja ideoitiin, kokeiltiin ja assosioitiin mitä erilaisimpia tapoja kertoa kohtaus ja sen tarina. 

Jokaisessa osallistujamaassa tehtiin sama työ: suunniteltiin ja ohjattiin tekstistä näytös, johon yhteisharjoituksissa otetiin mukaan muiden maiden nuoret. Päätettiin myös, että eri näytöksissä John voi olla eri henkilö. Roolihahmon tunnistaisi siitä, että hänellä on jokin puvun osa kuten hattu tai viitta, joka pysyy samana näytöksestä toiseen. Kaikissa osallistujamaissa työskenneltiin viikon ajan. Ja eri näytösten kertaamisen ja työstämisen lisäksi harjoiteltiin alun ja lopun yhteisiä kohtauksia. Paitsi viimeinen, kaiken kruunaava matka kesäkuussa 2020 Portugaliin jäi tekemättä. 

Yhteiset tapaamiset Unkari, Suomi, Turkki… ja Portugal

UNKARI

Ensimmäinen koko ryhmän yhteistapaaminen oli maaliskuussa 2019 Unkarissa. Siellä rakennettiin pohja hyvälle ryhmähengelle ja sitoutumiselle. Teimme paljon ryhmäyttäviä harjoitteita ja koko joukolle kasvoi todella hyvä yhdessä tekemisen ilmapiiri. 
 

Budapestissa harjoiteltiin alun yhteiskohtauksia ja Unkarin näytöstä. Unkarilaiset olivat suunnitelleet omien kohtauksensa sisällön, muodon ja musiikin sekä eri toimintatavat jo melko pitkälle, ja ne toteutettiin heidän ohjauksensa mukaan. Nämä allaolevat kuvat Unkarin kohtauksen harjoituksista ovat Suomesta.
 

SUOMI

Toinen tapaaminen oli Suomessa saman vuoden kesäkuussa. Meidän onneksemme koko ryhmän ensitapaaminen oli Budapestissä. Teatterimuseossa ei ole ollut aikaisempaa kokemusta tämän kaltaisten kansainvälisten yhteistyöprojektien järjestämisestä ja opimme paljon hyvin järjestetystä Unkarin viikosta. Ryhmien ohjaaminen ja muiden kanssa työskentely on museon työntekijöille tututtua, mutta viikon kestävän tapahtuman käytännön asioiden järjestäminen, majoitukset, ruokailut ja liikkuminen paikasta toiseen oli uusi kokemus.
 

Suomen näytöksessä John ylittää muurin, jonka takana alkaa salaperäinen ja tuntematon metsä, jossa kukaan ei ollut käynyt aikaisemmin. Siitä alkavat Pelottoman Johnin seikkailut. Kuvassa harjoitellaan muurin ylitystä ja tutkitaan, miten uv-valoa kannattaa käyttää, jotta saadaan aikaan taianomainen ja jännittävä ilmapiiri.
 

Metsässä John joutuu valitsemaan kahden tien – helpon ja vaikean – välillä. Harjoituksissa niitä markkeeraavat kultaiset kehykset. 

Järjestelyissä Suomessa pystyttiin ottamaan huomioon Unkarissa esiin tulleita pieniä epäkohtia. Budapestissä kaikkia kohtauksia tehtiin ja harjoiteltiin koko ryhmän kanssa koko ajan yhdessä, jolloin ne nuoret, jotka eivät olleet työn alla olevassa jaksossa mukana pitkästyivät. Suomessa harjoittelimme ensin yhteiset isot kohtaukset ja sen jälkeen jakaannuimme pienempiin ryhmiin sen mukaan, missä kohtauksissa nuoret olivat mukana. Suomen näytöksen päähenkilö John, eli Samppa, joka oli kaikissa kohtauksissa mukana, kiersi vuorotellen pienryhmissä tekemässä oman roolinsa. Kun kohtaukset oli melko hyvin harjoiteltu, ne koottiin yhteen ja koko näytös pystyttiin käymään kokonaisuudessaan läpi.

TURKKI

Kevätalvella 2020, kun oltiin lähdössä Turkkiin, kaikuja koronaviruksesta ja sen leviämisestä alkoi jo kuulua. Tammikuun lopussa tilanne ei ollut vielä hälyttävä ja matkustimme Turkkiin. Työskentelimme ja harjoittelimme yhdessä viimeisen kerran Istanbulissa 21.–25.1.2020.
 

Turkin näytöksessä käytettiin pukuja kuvaamaan luonnon elementtejä, kuten kiviä ja puita. 

PORTUGAL

Koko projektin kohokohdan ja huipentuman piti tapahtua kesäkuussa 2020 Portugalissa. Kohtaukset oli tarkoitus hioa, yhdistää ja näytelmä esittää ja taltioida Portugalissa oikealla näyttämöllä. Sukulaiset ja ystävät olivat varanneet matkoja Portugaliin nähdäkseen So Far … So Near -ryhmän upean esityksen ja tutustuakseen muihin osallistujiin. Pettymys oli tietenkin valtava, kun emme voineet matkustaa. Olisi ollut niin ihana päästä Portugaliin ja esittämään näytelmä, joka oli yhdessä harjoiteltu ja ennen kaikkea tapaamaan koko työryhmää, josta oli tullut yksi suuri perhe.
 

Portugalin näytöksen harjoituskuvia Suomesta.

Kun hankkeen loppuhuipennusta ei pystytytty paikan päällä järjestämään, se päätettiin toteuttaa virtuaalisena tammikuussa 2021. Sitä ennen joulukuussa kuvattiin Teatterimuseossa Suomen näytös Pelottoman Johnin seikkailuista sekä henkilökohtaiset haastattelut kaikilta osallistujilta. Selfiehaastattelujen teema oli, mitä produktio ja siinä mukana oleminen on itselle merkinnyt.

Myös ohjaajille ja muille vastuuhenkilöille hanke oli oppimisprosessi. Heidän tietonsa ja taitonsa kehittyivät ja he oppivat kaikilta hankkeeseen osallistuneilta.  

Miten kaikki sujui?

Yhteistyö alkoi syksyllä 2018. Ensimmäinen neuvottelu oli aika kaoottinen. Olimme sopineet Skype-neuvottelun, joka muuttui Messenger-neuvotteluksi. Unkarilaisista ei kuulunut mitään. Turkista kuului lapsen kiljuntaa ja lopulta esiin ilmesty hätääntynyt miehen pää, joka sanoi, että hänen on mentävä lapsen kanssa lääkäriin. Kovin paljon paremmin ei puhelu Portugalin Louis Rodriguesin kanssa myöskään sujunut, koska linja pätki koko ajan. Kaikesta huolimatta projekti lähti käyntiin. 
 

Saman vuoden joulukuussa projektin ohjaajat ja vastuuhenkilöt tapasivat Portugalissa. Kun tässä ensimmäisessä kohtaamisessa esittelimme omien taustaorganisaatioidemme toimintaa, ajattelua ja filosofiaa toisillemme, huomasimme, että meillä eri maista todella erilaista kulttuuritaustoista tulevilla ihmisillä oli samankaltainen eetos ja kaikkia ihmisiä kunnioittava ihmiskäsitys. Se onkin ollut vahva pohja ja liima tälle projektille.

Oppiminen alkoi heti. Portugalilaiset olivat aivan yhtä kokemattomia tämän kaltaisen projektin toteuttamisessa kuin mekin, mutta onneksi oli mukana unkarilainen Dóra Zsupos, joka on tottunut tekemään tällaisia hankkeita ja osasi esittää oikeita kysymyksiä ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen.

Suurin pulma oli se, että yhdelle ihmiselle eli dokumentin tekijälle ei ollut haettu lainkaan rahoitusta ja se piti saada jotenkin kasaan. Tämän koko hankkeen tapahtuminen kuvaaminen ja tallentaminen oli todella tärkeä osa kokonaisuutta, koska sen avulla raportoitaisiin ja tehtäisiin näkyväksi, mitä sen aikana on tapahtunut ja mitä on tehty ja siitä oli tarkoitus tulla menetelmäoppaan selkäranka. Rahoitusasiasta riitti loputtomasti puhetta ja keskustelua. Viimein sovittiin, että jokaisen maan vierailun toimintarahoista nipistetään osa. Meille suomalaisille se oli suuri ongelma, koska meillä on korkea hintataso, ja käytettävissä olevalla rahamäärällä oli ylipäätään vaikea saada kustannukset katettua. Onneksi löytyi kesähotelli ”Both Helsinki” joka on keskustassa, lähellä Kaapelitehdasta ja jossa sai aamiaisen ja joka oli hintatasoltaan sopiva. 

Kaikenlaisia pieniä hankauksia ja väärinkäsityksiä on mahtunut matkan varrelle. Kieliongelmat olivat joskus vaikeita, nuoret ja osa ohjaajistakaan ei osannut muuta kuin omaa äidinkieltään. Välillä tilanne oli kuin Baabelin tornilla, melu oli huumaava ja tilanne sekava ja toisinaan nuorille ei huomattu kääntää puheena olevia asioita. 

Suurimmat haasteet syntyivät kuitenkin yhteistyöstä muiden ohjaajien kanssa. Kansalliset piirteet ja työskentelytavat aiheuttivat hankausta. Lähitapaamisten aikana oli todella tärkeää kokoontua joka päivä keskustelemaan siitä, miten asiat olivat menneet, mitä pitäisi muuttaa ja miten seuravana päivänä jatketaan. Tämän kaltaisessa projektissa oppii paljon itsestä, omista toimintatavoistaan sekä siitä, miten eri tavoilla asioista voi hoitaa ja silti päätyä hyvään lopputulokseen. 

Meidän ohjaajien täytyi myös ymmärtää, ettemme vaatineet väärällä tavalla liikaa nuorilta näyttelijöiltä. Joku voi mennä lukkoon, kun tuntuu, että on jo antanut kaikkensa eikä ehkä oikein ymmärrä, mitä tässä vielä pitäisi tehdä. Tärkeää oli myös nuorten oma osallisuus ja sopivanlainen ennakointi ja tukeminen. Millan sanoin prosessin varrella: “Meidän täytyy pitää huolta, että osataan antaa tilaa nuorille omistaa projekti ja kokea myös haasteita. Ettei käy niin että kun on monta ohjaajaa ja erilaisia visioita, niin nuorten rooliksi jää vain toteuttaa vetäjien ajatukset, eikä oma ääni tai kokemus tule esiin millään tavalla.” Täytyy varoa, ettei pureskella liian valmiiksi tai tasoiteta tietä liikaa, koska nuoret ovat erityistukea tarvitsevia. Ohjauksessa voi mennä todella pieleen, jos liikaa neuvoo, tasoittaa, puuttuu asioihin tai olettaa toisen puolesta.

Kaikesta huolimatta So Far ... So Near -projekti oli ihana, kiinnostava, innostava, opettavainen ja hauska. Tapaamiset ovat olleet kaikista pikku hankaluuksista huolimatta – tai ehkä juuri niiden takia – hyvin palkitsevia. Ihminen on onneksi pohjimmiltaan sellainen, että yhteisöllisyys ja yhteys syntyy, jos ollaan avoimia, uteliaita ja kiinnostuneita toisista ja heidän ajatuksistaan. Ja kun on yhteinen päämäärä, josta kaikki ovat innoissaan, erimielisyydet ja väärinkäsitykset pystytään ratkomaan.

Heini Räsänen, museolehtori
 

"Ryhmä rämä" Teatterimuseon lavalla.