VALON HISTORIAA
Ennen kaasuvalon ja sähkön aikaa, 1800-luvulle asti, valonlähteenä oli auringon lisäksi tuli - yleensä kynttilöiden, öljylamppujen ja soihtujen muodossa. Valon määrää, suuntaa ja väriä oli vaikea hallita ja valon pääasiallinen tehtävä olikin näkyvyyden varmistaminen.
ANTIIKIN KREIKKA
Antiikin Kreikan amfiteattereiden tärkein valonlähde oli aurinko. Teatterit rakennettiin siten, että auringon suunta oli suotuisa. Näytelmiä saatettiin kirjoittaa niin, että valon muuttuminen esityksen aikana sopi niiden tapahtumiin. Jos näytelmässä piti olla ilta, mutta esitys oli päivällä, saattoi näyttämöllä olla lyhtyjä osoittamassa tapahtuma-aikaa. Illan tullen esiinnyttiin soihtujen valossa.
Nykyaikana valaistuksen nyrkkisääntönä on, että komedia esitetään kirkkaassa valaistuksessa ja tragedia on tummanpuhuva, mutta Kreikassa oli toisin: Päivän aikana nähtiin tragedioita kirkkaassa päivänvalossa ja illansuussa oli satyyrinäytelmän tai komedian vuoro.
ANTIIKIN ROOMA
Antiikin Roomassa teattereiden sijoitteluun ja siten valon suuntaan ei kiinnitetty niin paljon huomiota kuin Kreikassa. Rooman teatterit, vaikka avoimia luonnovalolle olivatkin, olivat erillisiä rakennuksia eivätkä osa maisemaa. Roomassa yleisöä suojeltiin auringon paahteelta katoksilla, mutta esiintyjät olivat auringon armoilla.
Tuhlailevassa Roomassa soihtuja käytettiin avokätisemmin kuin Kreikassa, mikä mahdollisti esitykset illan jo pimettyä. Orjia oli runsaasti ja heitä riitti myös pitelemään soihtuja esityksen aikana, mikäli niille ei ollut parempaa telinettä.
800-1300 -LUVUT: KESKIAIKA
Keskiajan kansan toriteattereissa valaistuksen pääosassa oli edelleen aurinko ja soihdut. Samaan aikaan torin laidalla, kirkossa, sen sijaan esitettiin aikakauden teknisiin valmiuksiin nähden hämmästyttävän monimutkaisia valospektaakkeleita liturgisissa näytelmissä. Raamatun tapahtumia esitettäessä tähtitaivaat syttyivät kuin taikaiskusta ja Paratiisi aukesi ylimaallista valoa hohtaen, kun ihmeiden asiantuntijat panivat parastaan. Helvetin lieskat sen sijaan saivat leimahdella kirkon ulkopuolella - helvetin ei haluttu tahraavaan kirkon pyhyyttä.
Valonlähteenä oli tuli eri muodoissaan: lyhtyinä, kynttilöinä, avotulena - helvetin kauheutta tai paratiisin kaunetta korostamaan saatettiin käyttää pyrotekniikkaakin. Ulkoesityksissä käytettiin joskus koveria metallivateja, joilla kohdistettiin auringon tai soihtujen valoa esimerkiksi pyhää henkilöä esittävään näyttelijään. Valolla oli myös symbolinen merkitys: se liitettiin vahvasti jumalallisuuteen. Mitä kirkkaampi, sitä pyhempi.
Mutta miten keskiaikaisilla välineillä saatiin aikaan jumalallinen kirkkaus? Nykyihmisen näkökulmasta ei saatukaan. Keskiajalla yleinen valaistustaso oli huomattavasti alhaisempi. Se, mikä ympärivuorokautiseen valoisuuteen tottuneen nykyihmisen silmään on mitätön valonhäivähdys oli keskiaikaisen ihmisen mielestä suuri valkeus.
1400-1600 -LUVUT: RENESSANSSI JA BAROKKI
Renessanssin ja barokin ajan teattereissa maallinenkin näyttämömekaniikka kehittyi teatteriarkkitehtien ja -lavastajien aktiivisen kehitystyön myötä. Valonlähteinä olivat edelleen kynttilät, soihdut ja lyhdyt, mutta niiden valon tehokkaaseen käyttöön kiinnitettiin erityistä huomiota.
Sijoittelulla pyrittiin saamaan valo taloudellisesti käyttöön ja valonlähteitä sijoiteltiin mielessä näkyvyyden lisäksi myös näyttämökuvan sommittelu. Suurin ongelma oli, minne lyhdyt ja kynttilät sijoitettaisiin? Ne eivät voineet olla yleisön näkyvillä, sillä se olisi tuhonnut illuusion metsästä, linnasta tai mikä näytelmän tapahtumapaikka milloinkin sattui olemaan. Lyhtyjä ja kynttilöitä sijoitettiin sivunäyttämölle, kulissien ja lavasteiden taakse sekä näyttämön yläpuolelle, pois yleisön näkyvistä. Koska valonlähteiden teho ei ollut suuri, jäi keskinäyttämö helposti näyttämön laitoja pimeämmäksi.
Etunäyttämön hämäryyttä karkoittamaan kehitettiin nykyäänkin käytössä olevat ramppivalot: Lattialla näyttämön etulaidassa sijaitseva valorivistö, joka piilotettiin korotetun etureunan tai arkkitehtuuriin sopivan koristeen taakse. Ramppivalo valaisi näyttämön etureunassa tulkitsevaa näyttelijää tehokkaasti, mutta alakulmasta. Luonnollisen valon tulosuunnan aikaansaaminen oli vaikeaa, sillä katsomon puolelle ei voinut sijoittaa valonlähteitä tarpeeksi lähelle näyttelijöitä ilman, että ne olisivat olleet yleisön näköesteenä.
Mitä kohdistetumpaa valo on, sitä kauempaa se riittää valaisemaan. Valoa pyrittiin kohdistamaan haluttuun suuntaan heijastimilla ja linsseillä. Linsseinä käytettiin esimerkiksi toiselta puolelta tasaisia, toiselta kuperia pulloja, jotka saatettiin värillisen valon saamiseksi täyttää vaikkapa punaviinillä. Kynttilöiden ja lyhtyjen taakse kehitettiin lehtikullalla silattuja tai muuten kiiltäviä koveria peilejä, jotka keskittivät valon haluttuun suuntaan.
Valon määrän säätelemiseksi kehitettiin monimutkaisia, mekaanisia lieriöihin ja vaijereihin perustuvia ratkaisuja, jotka peittivät valonlähteen halutulla hetkellä, sammuttamatta sitä, ja paljastivat sen taas, kun näyttämölle halutttiin kirkasta valoa.
Ajan teatteri korosti hallitsijan mahtia ja tämä näkyi myös valossa. Valoa käytettiin paljon efektinomaisesti ja koristeellisesti: sillä saatiin jalokivet hohtamaan ja kuu ja tähdet loistamaan taivaalle. Tähtitaivaita tehtiin eri tavoilla, suosittua oli tehdä lavasteseinään reikiä, laittaa reikiin hiottuja laseja ja niiden taakse pikku tuikkuja.
SHAKESPEAREN GLOBE
The Globe, kuten useat muut Shakespearen ajan julkiset teatterit, oli katettu vain osittain ja päävalonlähteenä päiväsaikaan oli aurinko, illalla käytettiin soihtuja. Esityksen vuorokaudenaikoja ei kuvitettu valolla, vaan ne oli kirjoitettu tekstiin: Romeo pyytää soihtua kantaakseen, on siis ilta.
Yksityisissä sisäteattereissa näytökset valaistiin kynttilöin, joita täytyi huoltaa esityksen aikana jotteivat ne olisi alkaneet savuttamaan. Kesken kiihkeimmän lemmenkohtauksen näyttämön poikki saattoi muina miehinä saapastella kynttilänhuoltaja, joka lyhensi kynttilänsydämen ja palasi kulisseihin.
1700-LUKU
1700-luvulla valaistuksessa ei tapahtunut suuria muutoksia. Olemassa olevaa valotekniikkaa kehitettiin ja käytettiin monipuolisemmin. Valo sai uusia mahdollisuuksia lavastuksen kehittyessä: Käyttöön tulivat läpikuultavat ja valoa heijastavat lavastusmateriaalit, jotka antoivat valolle aktiivisemman roolin. Lavasteita ei ainoastaan valaistu, ne saattoivat hohtaa valoa myös itsessään.
Sadunomaisuutta tavoitteleva valaistustyyli sai vastapainoa vuosisadan lopulla, kun teatteritaiteen pioneerit alkoivat vaatia valolta realismia ja luonnonmukaisuutta. 1800-luvun romantiikka kuitenkin jatkoi valon käyttöä dramaattisten illuusioiden ja erikoisefektien luomiseen.
1800-LUKU: ROMANTIIKKA JA KAASUVALO
Romantiikka ei välittänyt klassisen teatterin ajan ja paikan ykseyden vaatimuksesta, vaan tapahtumapaikat ja -ajat saattoivat vaihdella huomattavasti. Tämä asetti valollekin uusia haasteita, joihin vastaamista kaasuvalo helpotti.
Kynttilöiden ja lyhtyjen kirkkauden säätely oli hankalaa. Joko ne piti sammuttaa kokonaan ja sytyttää uudelleen tai peittää näkyvistä monimutkaisilla mekanismeilla. Tämä muuttui kaasuvalon myötä. Kaasu ohjattiin näyttämön eri osiin putkia pitkin, joissa oli useita suuttimia joissa kaasu paloi ja tuotti näin valoa. Eri putkiin menevän kaasun eli valon määrää pystyttiin säätelemään yhdestä paikasta hanojen avulla. Nyt yö saattoi hämärtyä pehmeästi ja salama leimahtaa uskottavan yhtäkkisesti. Kaasuvalo oli kirkkaampaa kuin kynttilät ja sitä voitiin värjätä asettamalla kaasuliekin eteen esimerkiksi värillisiä kankaita.
Kaasuvalon sijoittelu noudatteli kynttilöiden ja lyhtyjen aikakaudella muodostunutta käytäntöä, vaikka teknisesti kaasu olisi sallinut vapaampia sijoittelumahdollisuuksia. Kirkkain kohta näyttämöstä oli edelleen etunäyttämö, jonne tähtinäyttelijät sijoittuivat, sivuhenkilöiden ja kuoron luodessa paikallistunnelmaa himmeämmällä takanäyttämöllä muiden lavasteiden kanssa.
Vaikka valoa voitiin säädellä monipuolisemmin kuin ennen, jäi sen käyttötarkoitus samaksi: Valolla turvattiin näkyvyys ja sillä tehtiin vaikuttavia erikoisefektejä. Lavastuksen valaisu hoidettiin paitsi kaasuvalolla, myös maalisudilla: Varjot maalattiin esineisiin ja seinään maalatusta ikkunasta tuleva valokeila lattiaan.
Paloturvallisuutta kaasuvalo ei parantanut: Ramppivalot sytyttivät näyttelijöiden helmoja tuleen, kuten ennenkin. Vaikka savua oli vähemmän kuin kynttilöissä, oli hajua sitäkin enemmän.
Teatterissa katsomo oli pitkään ollut yhtä tärkeä kuin esitys. Siellä keskusteltiin, edustettiin ja näyttäydyttiin - osa yleisöstä voitiin sijoittaa näyttämöllekin. Tämän vuoksi katsomo oli kirkkaasti valaistu. 1500-luvun Italiasta alkoi hitaasti mutta varmasti valaistuksen vallankumous, joka 1800-luvulla valloitti Eurooppaa laajalti: Katsomot tuli pimentää - esitys olisi tästä lähin teatterikäynnin pääasia!
1800-luvulle tyypillisiä olivat erilaiset valoon ja heijastettuihin kuviin perustuvat spektaakkelit, fantasmagoriat ja dioraamat. Niissä maisemat vaihtuvat, haamut ilmestyivät ja maailmanhistorian tapahtumat toistuivat katsojia hämmästyttäen. Nämä illuusioesitykset perustuivat varhaisiin projektoreihin: öljylampuihin, joissa oli niin tehokas valo ja optiikka, että niillä saattoi heijastaa lasilevylle maalattuja kuvia. Tunnetuin tällainen valaisin on laterna magica.
KALKKIVALO
1800-luvun puolivälissä teattereissa tuli käyttöön kalkkivalo. Sen kaasua kirkkaampi ja valkoisempi valo teki siitä oivan seuraajaheittimen, jolla varmistettiin tähtinäyttelijän näkyvyys. Kalkkivaloja käytettiin myös kun haluttiin vaikutelma yhdestä voimakkaasta valosta, kuten auringosta tai kuutamosta.
1900-LUKU: SÄHKÖVALO
1800-luvun lopulla kaasuvalon rinnalle ja sitä korvaamaan tuli sähkövalo. Sähkövalo oli, paitsi hajutonta ja happea säästävää, vielä helpommin säädeltävissä kuin kaasuvalo; se voitiin himmentää aivan pimeäksi ja sytyttää uudestaan ilman pelkoa liekin sammumisesta. Sähkö mahdollisti monipuolisten teatterivalonheittimien valmistuksen. Aluksi niissä voitiin säädellä suuntaa ja väriä, sitten valokiilan kokoa ja vähitellen muotoakin. 1900-luvun alkupuoliskolla käyttöön tulivat profiili-valonheittimet, joiden valokiila oli erittäin tarkka ja joiden valoa saatettiin muotoilla neliöiksi veitsillä tai monimutkaisemmiksi kuvioiksi leikkaamalla kuviot valaisimen optiikan väliin sijoitettavaan metallilevyyn, goboon. Valon väriä säädettiin maalaamalla polttimot tai sijoittamalla valon etteen värillisiä lasilevyjä. 1900- luvulla alettiin valmistaa kevyempiä, erilaisista muoveista valmistettuja värikalvoja.
Lähteet:
Gösta Bergman: Lighting in the Theatre
Jean Rosenthal: Magic of Light
Tarja Ervasti: Valon historia -kurssin materiaali
Mia Kivinen: Nollasta Rosenthaliin - valon hajoitettu historia
http://www.mts.net/~william5/history/hol.htm
Ennen kaasuvalon ja sähkön aikaa, 1800-luvulle asti, valonlähteenä oli auringon lisäksi tuli - yleensä kynttilöiden, öljylamppujen ja soihtujen muodossa. Valon määrää, suuntaa ja väriä oli vaikea hallita ja valon pääasiallinen tehtävä olikin näkyvyyden varmistaminen.
ANTIIKIN KREIKKA
Antiikin Kreikan amfiteattereiden tärkein valonlähde oli aurinko. Teatterit rakennettiin siten, että auringon suunta oli suotuisa. Näytelmiä saatettiin kirjoittaa niin, että valon muuttuminen esityksen aikana sopi niiden tapahtumiin. Jos näytelmässä piti olla ilta, mutta esitys oli päivällä, saattoi näyttämöllä olla lyhtyjä osoittamassa tapahtuma-aikaa. Illan tullen esiinnyttiin soihtujen valossa.
Nykyaikana valaistuksen nyrkkisääntönä on, että komedia esitetään kirkkaassa valaistuksessa ja tragedia on tummanpuhuva, mutta Kreikassa oli toisin: Päivän aikana nähtiin tragedioita kirkkaassa päivänvalossa ja illansuussa oli satyyrinäytelmän tai komedian vuoro.
ANTIIKIN ROOMA
Antiikin Roomassa teattereiden sijoitteluun ja siten valon suuntaan ei kiinnitetty niin paljon huomiota kuin Kreikassa. Rooman teatterit, vaikka avoimia luonnovalolle olivatkin, olivat erillisiä rakennuksia eivätkä osa maisemaa. Roomassa yleisöä suojeltiin auringon paahteelta katoksilla, mutta esiintyjät olivat auringon armoilla.
Tuhlailevassa Roomassa soihtuja käytettiin avokätisemmin kuin Kreikassa, mikä mahdollisti esitykset illan jo pimettyä. Orjia oli runsaasti ja heitä riitti myös pitelemään soihtuja esityksen aikana, mikäli niille ei ollut parempaa telinettä.
800-1300 -LUVUT: KESKIAIKA
Keskiajan kansan toriteattereissa valaistuksen pääosassa oli edelleen aurinko ja soihdut. Samaan aikaan torin laidalla, kirkossa, sen sijaan esitettiin aikakauden teknisiin valmiuksiin nähden hämmästyttävän monimutkaisia valospektaakkeleita liturgisissa näytelmissä. Raamatun tapahtumia esitettäessä tähtitaivaat syttyivät kuin taikaiskusta ja Paratiisi aukesi ylimaallista valoa hohtaen, kun ihmeiden asiantuntijat panivat parastaan. Helvetin lieskat sen sijaan saivat leimahdella kirkon ulkopuolella - helvetin ei haluttu tahraavaan kirkon pyhyyttä.
Valonlähteenä oli tuli eri muodoissaan: lyhtyinä, kynttilöinä, avotulena - helvetin kauheutta tai paratiisin kaunetta korostamaan saatettiin käyttää pyrotekniikkaakin. Ulkoesityksissä käytettiin joskus koveria metallivateja, joilla kohdistettiin auringon tai soihtujen valoa esimerkiksi pyhää henkilöä esittävään näyttelijään. Valolla oli myös symbolinen merkitys: se liitettiin vahvasti jumalallisuuteen. Mitä kirkkaampi, sitä pyhempi.
Mutta miten keskiaikaisilla välineillä saatiin aikaan jumalallinen kirkkaus? Nykyihmisen näkökulmasta ei saatukaan. Keskiajalla yleinen valaistustaso oli huomattavasti alhaisempi. Se, mikä ympärivuorokautiseen valoisuuteen tottuneen nykyihmisen silmään on mitätön valonhäivähdys oli keskiaikaisen ihmisen mielestä suuri valkeus.
1400-1600 -LUVUT: RENESSANSSI JA BAROKKI
Renessanssin ja barokin ajan teattereissa maallinenkin näyttämömekaniikka kehittyi teatteriarkkitehtien ja -lavastajien aktiivisen kehitystyön myötä. Valonlähteinä olivat edelleen kynttilät, soihdut ja lyhdyt, mutta niiden valon tehokkaaseen käyttöön kiinnitettiin erityistä huomiota.
Sijoittelulla pyrittiin saamaan valo taloudellisesti käyttöön ja valonlähteitä sijoiteltiin mielessä näkyvyyden lisäksi myös näyttämökuvan sommittelu. Suurin ongelma oli, minne lyhdyt ja kynttilät sijoitettaisiin? Ne eivät voineet olla yleisön näkyvillä, sillä se olisi tuhonnut illuusion metsästä, linnasta tai mikä näytelmän tapahtumapaikka milloinkin sattui olemaan. Lyhtyjä ja kynttilöitä sijoitettiin sivunäyttämölle, kulissien ja lavasteiden taakse sekä näyttämön yläpuolelle, pois yleisön näkyvistä. Koska valonlähteiden teho ei ollut suuri, jäi keskinäyttämö helposti näyttämön laitoja pimeämmäksi.
Etunäyttämön hämäryyttä karkoittamaan kehitettiin nykyäänkin käytössä olevat ramppivalot: Lattialla näyttämön etulaidassa sijaitseva valorivistö, joka piilotettiin korotetun etureunan tai arkkitehtuuriin sopivan koristeen taakse. Ramppivalo valaisi näyttämön etureunassa tulkitsevaa näyttelijää tehokkaasti, mutta alakulmasta. Luonnollisen valon tulosuunnan aikaansaaminen oli vaikeaa, sillä katsomon puolelle ei voinut sijoittaa valonlähteitä tarpeeksi lähelle näyttelijöitä ilman, että ne olisivat olleet yleisön näköesteenä.
Mitä kohdistetumpaa valo on, sitä kauempaa se riittää valaisemaan. Valoa pyrittiin kohdistamaan haluttuun suuntaan heijastimilla ja linsseillä. Linsseinä käytettiin esimerkiksi toiselta puolelta tasaisia, toiselta kuperia pulloja, jotka saatettiin värillisen valon saamiseksi täyttää vaikkapa punaviinillä. Kynttilöiden ja lyhtyjen taakse kehitettiin lehtikullalla silattuja tai muuten kiiltäviä koveria peilejä, jotka keskittivät valon haluttuun suuntaan.
Valon määrän säätelemiseksi kehitettiin monimutkaisia, mekaanisia lieriöihin ja vaijereihin perustuvia ratkaisuja, jotka peittivät valonlähteen halutulla hetkellä, sammuttamatta sitä, ja paljastivat sen taas, kun näyttämölle halutttiin kirkasta valoa.
Ajan teatteri korosti hallitsijan mahtia ja tämä näkyi myös valossa. Valoa käytettiin paljon efektinomaisesti ja koristeellisesti: sillä saatiin jalokivet hohtamaan ja kuu ja tähdet loistamaan taivaalle. Tähtitaivaita tehtiin eri tavoilla, suosittua oli tehdä lavasteseinään reikiä, laittaa reikiin hiottuja laseja ja niiden taakse pikku tuikkuja.
SHAKESPEAREN GLOBE
The Globe, kuten useat muut Shakespearen ajan julkiset teatterit, oli katettu vain osittain ja päävalonlähteenä päiväsaikaan oli aurinko, illalla käytettiin soihtuja. Esityksen vuorokaudenaikoja ei kuvitettu valolla, vaan ne oli kirjoitettu tekstiin: Romeo pyytää soihtua kantaakseen, on siis ilta.
Yksityisissä sisäteattereissa näytökset valaistiin kynttilöin, joita täytyi huoltaa esityksen aikana jotteivat ne olisi alkaneet savuttamaan. Kesken kiihkeimmän lemmenkohtauksen näyttämön poikki saattoi muina miehinä saapastella kynttilänhuoltaja, joka lyhensi kynttilänsydämen ja palasi kulisseihin.
1700-LUKU
1700-luvulla valaistuksessa ei tapahtunut suuria muutoksia. Olemassa olevaa valotekniikkaa kehitettiin ja käytettiin monipuolisemmin. Valo sai uusia mahdollisuuksia lavastuksen kehittyessä: Käyttöön tulivat läpikuultavat ja valoa heijastavat lavastusmateriaalit, jotka antoivat valolle aktiivisemman roolin. Lavasteita ei ainoastaan valaistu, ne saattoivat hohtaa valoa myös itsessään.
Sadunomaisuutta tavoitteleva valaistustyyli sai vastapainoa vuosisadan lopulla, kun teatteritaiteen pioneerit alkoivat vaatia valolta realismia ja luonnonmukaisuutta. 1800-luvun romantiikka kuitenkin jatkoi valon käyttöä dramaattisten illuusioiden ja erikoisefektien luomiseen.
1800-LUKU: ROMANTIIKKA JA KAASUVALO
Romantiikka ei välittänyt klassisen teatterin ajan ja paikan ykseyden vaatimuksesta, vaan tapahtumapaikat ja -ajat saattoivat vaihdella huomattavasti. Tämä asetti valollekin uusia haasteita, joihin vastaamista kaasuvalo helpotti.
Kynttilöiden ja lyhtyjen kirkkauden säätely oli hankalaa. Joko ne piti sammuttaa kokonaan ja sytyttää uudelleen tai peittää näkyvistä monimutkaisilla mekanismeilla. Tämä muuttui kaasuvalon myötä. Kaasu ohjattiin näyttämön eri osiin putkia pitkin, joissa oli useita suuttimia joissa kaasu paloi ja tuotti näin valoa. Eri putkiin menevän kaasun eli valon määrää pystyttiin säätelemään yhdestä paikasta hanojen avulla. Nyt yö saattoi hämärtyä pehmeästi ja salama leimahtaa uskottavan yhtäkkisesti. Kaasuvalo oli kirkkaampaa kuin kynttilät ja sitä voitiin värjätä asettamalla kaasuliekin eteen esimerkiksi värillisiä kankaita.
Kaasuvalon sijoittelu noudatteli kynttilöiden ja lyhtyjen aikakaudella muodostunutta käytäntöä, vaikka teknisesti kaasu olisi sallinut vapaampia sijoittelumahdollisuuksia. Kirkkain kohta näyttämöstä oli edelleen etunäyttämö, jonne tähtinäyttelijät sijoittuivat, sivuhenkilöiden ja kuoron luodessa paikallistunnelmaa himmeämmällä takanäyttämöllä muiden lavasteiden kanssa.
Vaikka valoa voitiin säädellä monipuolisemmin kuin ennen, jäi sen käyttötarkoitus samaksi: Valolla turvattiin näkyvyys ja sillä tehtiin vaikuttavia erikoisefektejä. Lavastuksen valaisu hoidettiin paitsi kaasuvalolla, myös maalisudilla: Varjot maalattiin esineisiin ja seinään maalatusta ikkunasta tuleva valokeila lattiaan.
Paloturvallisuutta kaasuvalo ei parantanut: Ramppivalot sytyttivät näyttelijöiden helmoja tuleen, kuten ennenkin. Vaikka savua oli vähemmän kuin kynttilöissä, oli hajua sitäkin enemmän.
Teatterissa katsomo oli pitkään ollut yhtä tärkeä kuin esitys. Siellä keskusteltiin, edustettiin ja näyttäydyttiin - osa yleisöstä voitiin sijoittaa näyttämöllekin. Tämän vuoksi katsomo oli kirkkaasti valaistu. 1500-luvun Italiasta alkoi hitaasti mutta varmasti valaistuksen vallankumous, joka 1800-luvulla valloitti Eurooppaa laajalti: Katsomot tuli pimentää - esitys olisi tästä lähin teatterikäynnin pääasia!
1800-luvulle tyypillisiä olivat erilaiset valoon ja heijastettuihin kuviin perustuvat spektaakkelit, fantasmagoriat ja dioraamat. Niissä maisemat vaihtuvat, haamut ilmestyivät ja maailmanhistorian tapahtumat toistuivat katsojia hämmästyttäen. Nämä illuusioesitykset perustuivat varhaisiin projektoreihin: öljylampuihin, joissa oli niin tehokas valo ja optiikka, että niillä saattoi heijastaa lasilevylle maalattuja kuvia. Tunnetuin tällainen valaisin on laterna magica.
KALKKIVALO
1800-luvun puolivälissä teattereissa tuli käyttöön kalkkivalo. Sen kaasua kirkkaampi ja valkoisempi valo teki siitä oivan seuraajaheittimen, jolla varmistettiin tähtinäyttelijän näkyvyys. Kalkkivaloja käytettiin myös kun haluttiin vaikutelma yhdestä voimakkaasta valosta, kuten auringosta tai kuutamosta.
1900-LUKU: SÄHKÖVALO
1800-luvun lopulla kaasuvalon rinnalle ja sitä korvaamaan tuli sähkövalo. Sähkövalo oli, paitsi hajutonta ja happea säästävää, vielä helpommin säädeltävissä kuin kaasuvalo; se voitiin himmentää aivan pimeäksi ja sytyttää uudestaan ilman pelkoa liekin sammumisesta. Sähkö mahdollisti monipuolisten teatterivalonheittimien valmistuksen. Aluksi niissä voitiin säädellä suuntaa ja väriä, sitten valokiilan kokoa ja vähitellen muotoakin. 1900-luvun alkupuoliskolla käyttöön tulivat profiili-valonheittimet, joiden valokiila oli erittäin tarkka ja joiden valoa saatettiin muotoilla neliöiksi veitsillä tai monimutkaisemmiksi kuvioiksi leikkaamalla kuviot valaisimen optiikan väliin sijoitettavaan metallilevyyn, goboon. Valon väriä säädettiin maalaamalla polttimot tai sijoittamalla valon etteen värillisiä lasilevyjä. 1900- luvulla alettiin valmistaa kevyempiä, erilaisista muoveista valmistettuja värikalvoja.
Lähteet:
Gösta Bergman: Lighting in the Theatre
Jean Rosenthal: Magic of Light
Tarja Ervasti: Valon historia -kurssin materiaali
Mia Kivinen: Nollasta Rosenthaliin - valon hajoitettu historia
http://www.mts.net/~william5/history/hol.htm
