Miten lavastus ohjaa esityksen tyylilajia?
Reija Hirvikoski
Lavastuksen ja esityksen välinen suhde
Esitystila ja lavastus ovat siis aina merkittävä osa ohjausta. Ne määrittävät ohjauksen suunnan. Lavastaja aloittaa yleensä työskentelyn tekemällä näytelmän esitystilasta pienoismallin. Marssijärjestys laitosteatterissa on käytännössä sellainen, että ensin lavastaja ja ohjaaja ratkovat esityksen tapahtumamaiseman,
sen maailman eli lavastusratkaisun, joka sitten vaikuttaa siinä tilassa eläviin roolihenkilöihin ja hahmoihin ja niiden pukusuunnitteluun sekä myös ääniin ja valoihin.
”Työväen Teatteri Tampereella. Näyttämölle Asetukset Kappaleita varten”
Tampereen Työväen Teatterin lavastuskirja vuosilta 1911-1921, johon on kirjattu ja piirretty muistiin tuohon aikaan
ohjelmistossa olleiden näytelmien esitysten näyttämökuvia. Kirjaan on merkitty kaikki asiat, mitä näyttämöllä näkyy ja missä.
Tästä kirjasta tekee erityisen se, että siitä löytyy yksityiskohtaista tietoa myös näyttämön valaisemisesta. mm. valojen sijainnit,
voimakkuudet, himmentimet ja värit. Näyttämövalojen lisäksi esityksessä on voitu käyttää kynttilöitä ja paperilyhtyjä.
Kommunikaatio ja visuaalinen näkemys
Kaikkien suunnitelmien tulee edetä rintarinnan. Työssä tulee ymmärtää syvällisesti ohjaajan ja näyttelijän työtä. Mielikuvat alkavat elää keskustelemalla yhteisessä ennakkosuunnitteluvaiheessa.
Visualistit tarjoavat oman ammattitaitonsa ja ideansa ohjaajan käyttöön, palvelemaan esitystä, vastaten omista osa-alueistaan. Kommunikaatio ja yhteistyökyky sekä samanlainen visuaalinen käsityskyky on onnistuneen yhteistyön peruslähtökohta.
Samalla lailla kun ohjaajan merkittävin tehtävä on valita näytelmän henkilöhahmoihin näyttelijät, joiden hän kuvittelee suoriutuvan näytelmän rooleista parhaiten – ohjaajan on myös tärkeää valita itselleen oikeanlainen taiteellinen suunnitteluryhmä – taiteilijoita, joilla on tarpeeksi yhteneväinen ja inspiroiva maailma.
Lavastaja Katri Rentto (s.1967) lavasti ja suunnitteli puvut Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2015 esitettyyn komedialliseen kabareehen Äitikortti. Näytelmä perustuu Anu Silfverbergin romaaniin ja sen dramatisoi ja ohjasi Olka Horila.
Kuva Tuomo Manninen, Suomen Kansallisteatterin arkisto.
(Kuvassa: Petri Manninen, Meri Nenonen, Joel Mäkinen, Kreeta Salminen, Mari Lehtonen ja Aarni Kivinen.)
Yhdessä toteutettu visuaalinen maailma
Lavastus, pukusuunnittelu, valot ja äänet sekä nykyisin myös enenevässä määrin videot ja projisoinnit muodostavat yhdessä näyttelijöiden kanssa koko esityksen visuaalisen,
havaittavan ja aistittavan maailman. Visuaalinen yhteistyö on erityisen tärkeää koko suunnittelevan työryhmän kesken, mutta suurin vastuu esityksen suunnasta
ja sen visuaalisten ratkaisujen ymmärtämisestä kuuluu toki ohjaajalle. Visuaaliset ratkaisut luovat ratkaisevan pohjan ohjaajan ohjaussuunnitelmalle ja näyttämön toiminnalle.
Ne avaavat myös uusia mahdollisuuksia näyttämölliseen kokeiluun.
Lavastaja, valosuunnittelija Milla Martikainen (s. 1987) käytti hyväkseen molempia koulutuksiaan teoksessa STYROX-sankari vuodelta 2014 suunnittelemalla siihen sekä tilan että valot. Tämä esitys oli visuaalista nykyteatteria, jonka tapahtumapaikka oli väestönsuoja Helsingin Kalliossa.
Väestönsuojaan oli luotu useita tiloja, joiden läpi yleisö kulki. Yksi näistä tiloista oli kuvan humiseva ja kahiseva ohuesta muovista valmistettu kuutio. Kuutio pysyi muodossaan tuulettimien avulla. Esityksen tekstimateriaalina käytettiin mm. Harry Salmenniemen runoja.
Lavastus oli kollektiivisen työn tulosta, teoksen ohjasi Emilia Kokko (näyttelijä, esityssuunnittelija). Muu työryhmä: Ina Aaltojärvi (äänisuunnittelija)
Pietari Kylmälä (esityssuunnittelija, filosofi)
Markus Lindén (äänisuunnittelija)
Milla Martikainen (visualisti)
E. Knauf (esitysdramaturgi).
Tuotanto: Circus Maximus & RÖYH.
Kuva Milla Martikainen.
Yhteisen kielen löytäminen ja ymmärtäminen
Teatterileikissä kaikki on mahdollista. Teatteri on leikki, jossa kaikkien osa-alueiden tulee olla totta, olla samassa yhteisesti sovitussa todellisuudessa.
Yhteisen teatterikielen löytäminen edellyttää valtavasti yhteistä valppautta. Ohjaajan lisäksi myös näyttelijöiden tulisi ymmärtää visuaalisten ratkaisujen merkittävyys.
Lavastus ei ole pelkkä visuaalinen ratkaisu tai näytelmätekstin näyttämöllinen toteutus vaan näyttelijöiden on otettava tila oikeasti käyttöönsä, eläydyttävä ja elettävä siinä.
Lavastusratkaisu, puvut tai valot eivät koskaan ole arkisia realiteetteja tai pelkkää naturalismin sekä epookin kuvausta, vaan avaimia jonnekin. Ne voivat auttaa myös näyttelijöitä aivan uusille tulkinnallisille urille.
Lavastaja Kati Lukan (s.1967) suunnittelema ja toteuttama pienoismalli Oulun kaupunginteatterin esitykseen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (2003).
Näytelmä esitettiin Atrian vanhassa tehdashallissa, jonne rakennettiin ”Pajalan” kylänraitti. Ohjaus Katariina Lahti, dramatisointi Mikael Niemen romaanin pohjalta Ilpo Tuomarila.
Tilallinen kokonaistaideteos
Elävä esitystila ei sisällä vain näyttämöä vaan se sisältää aina teatterirakennuksen arkkitehtuurin ja katsomon – tapahtuu esitys sitten teatterirakennukseksi rakennetussa tilassa tai jossain muussa näytelmätapahtumaan valitussa tilassa.
Tila on ratkaiseva osa lavastusta ja se on merkittävä osatekijä esityksen visuaalisen maailman muotoutumisessa.
Teatterin tai esityspaikan arkkitehtuuri vaikuttaa oleellisesti esityksen tilalliseen ja lavastukselliseen näyttämöllepanoon ja esityksen koskettavuuteen suhteessa yleisöön.
Tilallinen kokemus on tärkeä niin tekijöille kuin katsojillekin. Ohjaajan on oltava viisas ja tarkka keskustelija hyväksyessään yhteisessä ennakkosuunnitteluvaiheessa tilallisia ratkaisuja.
Yhteisen visuaalisen kielen ja maailman löytymättömyys voi olla esitykselle kohtalokasta.
Lavastaja Tiina Makkonen (1952-2011) rakensi esityksen tilan sellaiseksi, “että näytelmän henkilöiden kohtalo voi siinä toteutua. Lavastus luodaan yhtä paljon näyttelijöille kuin katsojille”.
Kuvassa Tiina Makkosen lavastama Punahilkka − kuvia rakkaudesta ja kuolemasta Turun Kaupunginteatteriin vuodelta 1988.
Näytelmää ei esitetty teatterin näyttämöllä vaan Hjeltin talossa, jonne oli lavastettu useita eri tapahtumapaikkoja. Katsojat seurasivat esityksen perässä eli vaihtoivat paikkaa esityksen aikana. Käsikirjoitus Märta Tikkanen ja ohjaus Laura Jäntti. Kuva Matti Kivekäs.
(Kuvassa: Pikku-Punahilkka − Tuire Salonen ja Äiti − Marja Pesonen)
Tasa-arvo, luottamus ja arvostus
Taiteellisen yhteistyön tulee perustua rehelliseen luottamukseen ja tasa-arvoiseen eri taiteilijaryhmien arvostukseen. Teatteri on moniosaajien taidetta. Teatteri on tasavertaisen taiteilijuuden taidetta.
Muu taiteilijaryhmä ei ole esitystä tehdessä palvelemassa ohjaajan visioita vaan kuten suunnitteleva työryhmä ja näyttelijät – myös ohjaaja palvelee tulevaa esitystä.
Toki ohjaajalla tulee olla selkeä käsitys siitä, miksi hän haluaa tämän esityksen ohjata.
Keskustelu ja toisten kuunteleminen on luovan prosessin kannalta tärkeimmät. Ei koskaan tiedä milloin joku sanoo esityksen kannalta merkittävän asian, eikä koskaan tiedä kuka se työryhmästä on.
Taidelajina teatteri perustuu esityksen alussa katsojien kanssa yhdessä luotuihin pelisääntöihin. Ohjaajan kuten myös lavastajan tulee tehdä esityksen kannalta oikeita valintoja.
Taiteellisesti onnistuneen teatteriesityksen toteuttaminen on aina vaikeaa. Onneksi kuitenkin on poikkeuksia, taiteessa konventioiden rikkominen on tärkeää!
Lavastaja, pukusuunnittelija, taiteen tohtori Reija Hirvikosken (s.1954) pienoismalli Oulun kaupunginteatterissa vuonna 2008 esitettyyn näytelmään Elektra. Teos pohjautui Antiikin myytteihin ja teksteihin, sen dramatisoi Seppo Parkkinen ja ohjasi Kaisa Korhonen.
Marjatta Kuivaston (s.1954) lavastusluonnoksia Charles Dickensin Saiturin joulu esitykseen Tampereen Teatterissa vuonna 2012. Ohjaus Tommi Auvinen. Kuva Harri Hinkka.
Peli: Mitä on tapahtunut?