Teatteri, näyttämö ja lavastus
Barokki
Teatteria hallitsivat 1600-luvulla kuninkaanlinnojen ja ruhtinaiden hoviteatterit. Ruhtinaiden ohella myös tuon ajan varakas porvarisluokka halusi päästä katsomaan teatteriesityksiä. Se järjestyi siten, että myös he alkoivat tukea teatteria rahallisesti ja maksaa teattereiden rakentamisesta ja ylläpidosta.
Koska yleisömäärä kasvoi, teattereita tarvittiin lisää ja niistä rakennettiin suurempia. Koska teattereilla oli varakkaita tukijoita, hienojen teattereiden rakentaminen mahdollistui. Barokkityylisiä teattereita rakennettiin useisiin Euroopan pääkaupunkeihin.
1650-luvun jälkeen uudet teatterivirtaukset keskittyivät Ranskaan ja Italiaan, joissa tehtiin lavastuskokeiluja sekä tutkittiin muutenkin teatterin rakenteita. Palladio ja Serlio olivat poissa muodista. Esityksistä tahdottiin huomiota herättävämpiä: nyt lavastuksella pyrittiin luomaan mahdollisimman vaikuttava, spektaakkelimainen ja viihteellinen esitysnautinto.
Monen sukupolven ajan 1600–1700-luvulla teatteritekniikan ja lavastuksen kehitykseen vaikutti Euroopassa italialaissuku nimeltään Bibiena. Kaikkein merkittävimmät Bibienat olivat Ferdinando (1659– 1939), Giuseppe (1996–1757), Antonio (1700–1774) ja Carlo (1728–1787).
Barokkiteatterissa näyttämö oli syvä ja syvyyttä vielä korostivat perspektiivisiksi maalatut kulissit. 1655 rakennettiin Ranskaan Pariisiin Tuilieriin Salle Des Machines. Siihen rakennettiin erittäin syvä näyttämö. Sen mittasuhteet olivat: syvyys 43m ja leveys 10m. (kuva?)
Teatteri osa seurapiirielämää
(Tähän pohjapiirros?)Barokkiteatterin katsomo oli hevosenkengän muotoinen. Permantoa ympäröi yleensä 3-6 parveketta. Aluksi permannolla olleet katsojat seisoivat katsomossa, mutta myöhemmin sinnekin rakennettiin penkit. Varakas yleisö istui aitioissaan. Orkesterisyvennys erotti näyttämön katsomosta.
Tämän muotoisessa teatterissa katsojat näkivät toisensa yhtä hyvin kuin itse esityksen, tämä oli usein tarkoituskin.
Tyyppikulissit
Jo renessanssin aikana alkanut vakiokulissien eli tyyppikulissien käyttö jatkui myös barokin aikana. Ne olivat teatterin omistamia vakionäyttämökuvia, jotka esittivät yleisimpiä esitysten tapahtumapaikkoja: kaupungin toria, katua, metsäaukeaa, merimaisemaa, linnan salia tai raunioita.
Varhaisimmat tyyppikulissit pohjautuivat renessanssin antiikkia ihailevaan traditioon ja näytelmäkirjallisuuden kolmijakoon: tragedia, komedia ja satyyrinäytelmä. Näyttämökuvat olivat aluksi pääosin arkkitehtonisia kaupunki- tai katunäkymiä. Sisäkuvat (interiöörit) yleistyivät 1600-luvulla. Jotta suuretkin lavastevaihdokset olisivat mahdollisia, näyttämölle rakennettiin ullakko ja näyttämön lattiaan kehitettiin erilaisia nosto- ja siirtojärjestelmiä.
Lavastuksen korostaminen osana esityskokonaisuutta loi uusia ammatteja. Lavastussuunnittelijoina toimivat useimmiten arkkitehdit, kuvataitelija ja koristemaalari. Suunnittelija teki näyttämökuvasta luonnoksen, jonka pohjalta taitavat kulissimaalarit toteuttivat lopullisen maalauksen. Kulissimaalarien ammattikunta oli arvostettua ja esimerkiksi Italiassa monet maalarit ja lavastajat olivat saaneet koulutuksensa kirkkomaalareina. Kummassakin käytettiin samoja traditionaalisia materiaaleja: jauhepigmenttejä, luuliimaa sideaineena ja pohjustettua pellavakangasta maalauspohjana.
Ennen varsinaisen modernin lavastustaiteen (skenografian) syntyä 1890-luvulla näyttämökuville oli leimallista ajan ja paikan yhteyteen pyrkivä naturalistinen tyyli. Oli myös tapana, että näyttämökuva suunniteltiin ikään kuin osaksi teatterirakennusta ja noudattamaan sen arkkitehtonisia tyylipiirteitä ja teatterin sisätilan (interiöörin) värejä.
Lavastemaalarit suosivat hillittyä väriskaalaa ja pyrkivät maisemalavastuksissa luomaan taidokkaan matemaattisen perspektiivin lisäksi väriperspektiiviä hyödyntävään näyttämöilluusioon, joka toimi kynttilä- tai kaasuvalossa. Lavastus oli nimenomaan esiintyjien taustakuva, maalattu illuusio, eikä sillä ollut nykypäivän kaltaista tilallistoiminnallista eikä kokonaisdramaturgista merkitystä.
Barokin teatterikone
Barokkiteatterin lavastus rakentui useista eri osista. Keskeisperspektiiviä hyödyntävällä tirkistysluukkunäyttämöllä tekniikka sijoittui sekä näyttämön ylä- että alapuolelle. Varsinaista sivunäyttämöä ei barokin ajalta 1800-luvun alkuun vallinneissa näyttämöratkaisuissa ollut. Sivutilat olivat lähinnä kulkureittejä ja varastoja kulissivaunuihin kiinnitettäville, vaihdettaville kulissisarjoille.
Kulissien sivu- ja yläkatteiden vaihtokoneisto perustui pääasiassa samankaltaiseen järjestelmään kuin purjelaivojen purjeiden toiminta. Kulissit oli kytketty toisiinsa monimutkaisin köysi- ja väkipyöräjärjestelmin. Barokin teatteritekniikassa ei käytetty hyväksi vastapainotekniikkaa. Kulissein kiinnitetyt köydet koottiin näyttämön alla tai ullakolla sijainneeseen mezzanne-rumpuun, jota kiertämällä köydet kiristyivät ja aikaansaatiin näyttämökuvan vaihto eli changemang. Taustakulissi eli fondi nostettiin joko laskostettuna ylös tai kierrettiin pyöreän sylinterin ympärille.
Toimiakseen hyvin barokkiteatterin näyttämökoneisto vaati yli kymmenen yhteistyössä toimivaa teatteriteknikkoa, jotka usein olivat entisiä merimiehiä. Näyttämömestarin vastuulla oli vaihtojen organisointi. Koska teknikoiden välillä ei aina ollut näköyhteyttä, näyttämövaihtojen merkkeinä käytettiin merimiehille tuttuja signaaleja, kuten kellon ääntä tai vihellystä. Tämän vuoksi entisajan teatterissa huvikseen viheltely oli ehdottomasti kiellettyä.
Barokin perintö
Vielä tänä päivänä toimivia ja erittäin hyvin säilyneitä barokkiteattereita ovat Drottningholmin linnanteatteri Ruotsissa ja Litomyslin linnanteatteri Tshekeissä. (linkit kummankin sivuille).
Eri taidesuuntien aikana, kuten romantiikka, neoklassismi, rokokoo ja naturalismi, teatterit rakennettiin barokkimallin mukaan. Barokin vaikutus ei tosin ole vieläkään kadonnut. Esimerkiksi 1960- luvulla rakennettu New Yorkin Metropolitan-oopperan katsomo on vastaavan muotoinen kuin barokkiteattereiden katsomot olivat.
