Teatteri, näyttämö ja lavastus

Teatteri ilman teatteritaloja 900–1500 –luvulle

Vuosisatojen 400–900 jaa. väliseltä ajalta ei ole säilynyt ainoatakaan kirjoitettua näytelmätekstiä. Vasta vuosituhannen lopulla syntyivät kristilliset uskonnolliset näytelmät.

Vaikka järjestäytynyttä teatteritoimintaa ei ollutkaan, kreikkalaisesta, hellenistisestä ja roomalaisesta taide-elämästä säilyi osia, joista teatteri saattoi jatkaa toimintaa 900-luvun lopulla. Kreikkalaisia ja roomalaisia näytelmiä ja draaman lajeja koskevaa kirjallisuutta oli säilynyt.

Kiertävä teatteriseurue.

Pieniä esiintyjien, laulajien, akrobaattien ja nukketeatterinäyttelijöiden ryhmiä kierteli toreilla ja markkinapaikoilla. Lisäksi vietettiin pakanallisia kansanjuhlia, rituaaleja sekä kristillisiä seremonioita.

Kun taloudelliset ja sotilaalliset olosuhteet Euroopassa 800-luvun loppupuolelta lähtien alkoivat rauhoittua, kiinnostuttiin myös teatterista taiteena uudelleen. Aikaisemmat teatterin esitystraditiot olivat unohtuneet. Katsojilla ei ollut erityisiä odotuksia tai vaatimuksia siitä, minkälaisia teatteriesitysten tulisi olla. Koska uusilla teatterin tekijöillä ei ollut perinteen tuomia velvoitteita ja traditioita teatteria kohtaan, sen lähtökohdat olivat aivan toiset kuin aikaisemmin. Ainoastaan yhteiskunta ja kirkko rajoittivat teatterin toimintaa.

Kristillinen kirkko oli Rooman keisariajasta lähtien pyrkinyt kieltämään näyttelemisen ja sulkemaan teatteritalot. Nyt uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa se saattoi hyväksyä näytelmän jopa kirkon sisälle. Mistä tämä saattoi johtua? Kirkko, joka alun perin oli halunnut hävittää kaikki pakanalliset uskonnolliset juhlat, riitit ja pyhäköt, huomasi, sen olevan mahdoton tehtävä. Tämän takia päätettiin pakanalliset perinteet muuntaa sisällöltään kristillisiksi juhliksi. Rooman kirkko päätti, että Jeesuksen syntymäpäivä on 25. joulukuuta talvipäivän seisauksen aikoihin ja pääsiäinen on kevätpäivän tasauksen paikkeilla. Saman prosessin kautta monet muutkin juhlat yhtenäistyivät, alkukantaiset uskonnolliset draamalliset rituaalit sulautettiin kristilliseen kalenteriin.

Liturginen draama

Vähitellen yhteiskunnalliset olot olivat tulivat vakaammiksi, teollisuus ja kauppa alkoivat nousta ja kaupunkielämä elpyä. Nämä ulkoiset olosuhteet vaikuttivat siihen, että taiteelliseen toimintaan pystyttiin kiinnittämään huomiota. 900-, 1000-, ja 1100–luvuilla kehittyi kristillisen kirkon sisällä Kristus-kuninkaalle omistettuja kiitos- ja ylistysnäytelmiä. Kirkko halusi oman etunsa vuoksi, mutta omilla ehdoillaan tärkeimpinä juhlapäivinä käyttää näyttämötaiteen keinoja. Nämä näytelmät ovat mahdollisesti saaneet alkunsa siitä, että vuoropuhelunomaisia ja vuorottelevana kuorolauluna esitettyjä liturgisia tekstejä alettiin esittää niin, että toinen ääni vastaa toiselle äänelle. Esimerkiksi pääsiäisaamun messun alkulaulun tekstiä vuodelta 957 jaa.

1.ääni	Keitä te haudasta etsitte, oi kristityt naiset?
2.ääni	Jeesusta, nasaretilaista, oi taivaalliset.
1. ääni	Hän ei ole täällä: hän on noussut, kuten oli ennustettu silloin kun profetoitiin, että hän nousisi kuolleista.
2.ääni	Halleluja! Herra on noussut!
Kaikki äänet	Tulkaa ja katsokaa paikkaa.

Aluksi esiintyjinä on luultavasti ollut kaksi ryhmää, jotka eivät vielä varsinaisesti esittäneet roolihahmojaan, mutta myöhemmin teksteihin liitettiin ohjeita, kuinka eri roolit tulisi esittää. Esityksissä ei ollut tarvetta jäljitellä luonnollista käyttäytymistä. Riitti, että jäljittely oli tunnistettavaa. Olivatko vuoropuheluun osallistuneet näyttelijöitä vai pappeja vai molempia yhtä aikaa? Entä messun osallistujat olivatko he yleisöä?

Kirkossa kävijät osallistuivat esitykseen laulamalla messun lopuksi: ”… Me kiitämme sinua herra…”

Liturgiset draamat levisivät nopeasti ympäri Eurooppaa erityisesti benediktiiniläisluostareihin. Esiintyjät olivat yleensä papiston jäseniä ja kuoripoikia.

Liturgisen draaman näyttämö ja puvut

Liturgisen draaman esitykset tapahtuivat kirkossa. Draamat käsittelivät Raamatun tapahtumia, joita näytelmien tarkoitus oli elävöittää. Kaikissa kirkon toimituksissa ja niin myös näissä esityksissä kielenä käytettiin latinaa. Kun näytelmät pitenivät ja monimutkaistuivat, myös näyttämö kehittyi ja koko kirkkosali saatettiin ottaa esityksen käyttöön. Kirkkosali saatettiin jakaa pienempiin tiloihin joihin kuhunkin rakennettiin eri kohtauksen vaatimat lavasteet. Näitä pieniä näyttämökokonaisuuksia kutsuttiin mansioneiksi. Näyttelijät siirtyvät mansionista toiseen, esimerkiksi ”paratiisista helvettiin, ja katsojat seurasivat heitä tapahtumien mukaan.

Yksittäiset mansionit saattoivat olla hyvin erikokoisia ja yksinkertaisesti tai monimutkaisesti lavastettuja. Pienemmässä kirkossa pelkkä alttari saattoi kuvata Jeesuksen hautaa. Toisaalta lavastus, isossa katedraalissa, saattoi olla niin suuri, että siihen mahtui yhtä aikaa useita roolihenkilöitä.

Joissakin mansioneissa oli taidokkaasti tehtyjä yksityiskohtia. Joissakin oli verhoja, joilla saattoi paljastaa tai peittää henkilöitä ja esineitä tarpeen mukaan. Kuoron lehtereitä saatettiin käyttää korkeiden paikkojen tai taivaan esittämiseen, kun taas krypta (hautaholvi) saattoi esittää helvettiä. Esimerkiksi Florencessa Italiassa (1439) näyttelijä, joka esitti Jeesusta, nostettiin ylösnousemuskohtauksessa köysien ja pylpyröiden avulla taivaaseen. Taivas oli rakennettu 15 metrin korkeudelle kirkon lattiasta. Siellä seisoi Jumala ja enkeleitä, joiden yläpuolella oli liikuteltavia pilviä. Lentolaitetta saatettiin käyttää apuna myös muuten, vaikkapa tähden liikuttamiseen.

Liturgisten draamojen puvut olivat useimmiten kirkollisia pukuja, joihin oli lisätty realistisia tai symbolisia asusteita. Naishahmoilla oli usein yllään dalmatika (vaippamainen hame) ja huppu pään yli vedettynä. Enkeleillä oli messupukuun kiinnitetyt siivet. Profeetoilla saattoi olla arkivaatteet, joissa oli merkki, jonka viittasi esitettävään henkilöön. Esitysten lavastukset ja puvut vaihtelivat hyvin paljon, mitään standardia ei ollut.

Esityspaikka vaihtuu. 1200–luvulla siirryttiin kirkon ulkopuolelle. Kansankielinen uskonnollinen draama.

Liturgiset draamat oli kirjoitettu ja esitettiin latinaksi. Vähitellen alettiin kirjoittaa näytelmiä kansankielillä. Niissä käytettiin usein samoja aiheita ja lähtökohtia kuin liturgisissa draamoissa, mutta niissä käsiteltiin myös teemoja, jotka eivät sopineet kirkossa esitettäviksi.. Yleisenä käsityksenä on, että vuosien 1200-1350 välillä kansankieliset näytelmät veivät liturgisen draaman aseman.

Kansankielisten näytelmien esityspaikat vaihtelivat paljon eri puolilla Eurooppaa. Paikoillaan pysyvät näyttämöt olivat yleisimpiä, mutta Englannissa ja Espanjassa kansankielisiä näytelmiä alettiin esittää liikkuvissa kärryistä, kuvaelmavaunuissa, joita kutsuttiin PAGEANTeiksi.

Pysyvissä esittämispaikoissa mansionit oli sijoitettu ympyrän muotoon ”areenamallisesti” tai toistensa viereen peräkkäin tai torille suorakaiteen muotoon. Katsojat seurasivat näyttelijöitä mansionista toiseen. Kaikki näyttämöt olivat katsojien näkyvissä kokoajan, vaikka niillä ei tapahtunutkaan mitään. Tällaista näyttämökokonaisuutta kutsutaan simultaaninäyttämöksi. Joidenkin mansionien sisällä näyteltiin ja joidenkin edessä oli alue, plateau, joka oli tarkoitettu esityspaikaksi. Oli myös teatterityyppejä joissa esiintyjät liikkuivat yleisön seassa ja kohtauksen tai näytelmän alettua nousivat näyttämölle tai esiintyivät maan tasalla ja katsojat kerääntyivät heidän ympärilleen.

Pageant-vaunu oli kuin pyörillä liikkuva talo. Jotkut kuvaelmavaunut oli muotoiltu erityisesti vastaamaan siinä esitettävää näytelmää tai kohtausta. Noan arkista kertovassa näytelmässä vaunu oli muotoiltu laivan malliseksi. Helvetti saatettiin rakentaa valtavan ammottavan suun muotoiseksi. Näyttämövaihdot sujuivat ripeästi, ja kun näytelmän aihe tai tapahtumapaikka vaihtui, uusi vaunu tuotiin edellisen paikalle ja katsojat saivat istua paikoillaan.

Sekä manisioneihin että pageant-vaunuihin lavastettiin monipäiväisten esitysten aikana eri näytöksiä varten uusia tiloja. Oli kuitenkin kaksi näyttämökuvaa joita ei vaihdettu koskaan: taivas ja helvetti. Jos käytössä oli laaja esitysalue ja käytettiin mansioneja, alueen toisessa päässä oli taivas ja toisessa päässä oli helvetti. Maalliset tapahtumapaikat oli sijoitettu niiden väliin. Taivas ja helvetti symboloivat ihmisen kaksinaista luonnetta ja valintoja, joiden eteen ihminen elämässään joutui. Koska niiden lavastuksia ei muutettu ja ne olivat sisällöltään merkittävimmät näyttämöt, ne olivat myös monimutkaisimmat ja niistä löytyi eniten yksityiskohtia.

On olemassa vain vähän tietoja, miten taivas olisi voinut olla lavastettu. 1400- ja 1500- luvulla taivas oli luultavasti korkeammalla kuin muut mansionit. Yleisesti ottaen siinä pyrittiin kuvaamaan maanpäällinen paratiisi. Taivas oli luultavasti kooltaan melko suuri näyttämö, koska siellä oli usein paljon roolihenkilöitä. Jumalan lisäksi siellä saattoi olla Rauha, Armo, Oikeudenmukaisuus, Totuus ja yhdeksän muuta enkeliä. Taivas pystyi avautumaan ja sulkeutumaan ja usein siinä oli koneisto, jonka ansiosta enkelit saattoivat lentää maan ja taivaan välillä.

Vastapainoksi helvetti oli niin kamala kuin mahdollista. Helvetti oli usein matalammalla kuin muut mansionit. Se oli jaettu neljään osaan: helvetin esikartano väärille ennustajille ja niille, joiden on pakko kärsiä ennen kuin Jumala heidät vapauttaa, helvetin esikartano lapsille, kiirastuli ja hornan kuilu. Helvetin sisäänkäynti oli usein esitetty valtavana hirviön suuna, joka näytti nielaisevan kaikki, jotka lähestyivät sitä. Tuli, savu, melu ja syntisten valittavat huudot tulivat helvetistä. Paholaiset tulivat sieltä ulos ja tarttuivat syntisiin ja heittivät heidät ikuiseen kiroukseen ja kärsimykseen.

Puvut

Suuri osa roolihenkilöistä oli puettu kuten vastaavat ammatinharjoittajat tai henkilöt keskiajalla. Roomalaisella sotilaalla oli keskiaikainen asepuku ja korkea-arvoisella juutalaisella papilla oli katolisen prelaatin puku. Jumala puettiin kuten hallitsija tai paavi ja enkeleillä oli kirkollinen puku ja siivet. Tärkeillä hahmoilla taivaallisilla tai maallisilla hamoilla oli mukanaan jokin merkki eli emblemi, josta heidät saattoi tunnistaa. Esimerkiksi arkkienkeli Mikaelilla oli aina palava miekka. Paholainen herätti tekijöiden mielikuvituksen parhaiten. Se saattoi olla valtavan petolinnun tai eläinpäisen hirviön näköinen, sillä saattoi olla suomuja, häntä, sarvet, sorkat jne.

Yleisiä huomioita keskiajan teatterista

Länsimaisen uskonnollisen draaman kehitystä keskiajalla voi verrata kreikkalaisen teatterin muotoutumiseen antiikin aikana. Länsimaisen teatterin voi sanoa syntyneen kaksi kertaa uskonnollisesta kultista. Ensimmäisen kerran kreikkalaisista jumalmytologioista ja toisen kerran keskiajalla raamatun kertomuksien pohjalta. Niiden käyttämät tarinat ovat peruskertomuksia, joissa oli vahva tunnelataus, ja joihin oli tiivistyneenä jotakin inhimillisen kokemuksen syvää ydintä.

Keskiaikaisessa teatterissa suhde näyttelijöiden ja yleisön välillä vaihteli. Joissakin esityksissä esiintyjät olivat katsojien joukossa. Joissakin esityksissä katsojat siirtyivät paikasta toiseen seuratakseen näytelmän tapahtumien siirtymistä mansionista toiseen.

Kansankielisistä uskonnollisista juhlista nousi tärkeimmäksi Corpus Christi, joka sai virallisen aseman 1311. Corpus Christi -juhlassa (Pyhän ruumiin juhla) korostettiin ihmettä, jossa leipä ja viini muuttuvat Jeesuksen lihaksi ja vereksi. Corpus Christi -juhlan ympärille kehittyi kosminen draamakokonaisuus, joka sisälsi tapahtumia alkaen maailman luomisesta maailman tuhoutumiseen.

Corpus Christi –juhlat koostuivat kymmeniä näytelmiä kestävistä sarjoista eli sykleistä. Nämä juhlat saattoivat kestää useita päiviä. Näytelmäsarja valtasivat kaupunkien torit, pihat ja kadut muuttuivat suurjuhliksi, johon koko kaupunki osallistui. Sarjat esitettiin kunkin seudun omalla kielellä, osittain omien kirjoittajien, ohjaajien ja näyttelijöiden voimin. Yleensä aiheena oli kirkon pyhimystaruja, episodeja Raamatusta, mutta niihin saatettiin yhdistää myös porvariston omalle elinpiirille läheisiä aiheita. Englannissa esitettiin näytelmäsarjoja ainakin 125 eri kaupungissa. Tekstejä on säilynyt neljästä suuresta sarjasta: Yorkista 48 näytelmää, Chesteristä 24, Wakefieldistä 32, N –kaupungin näytelmät 42 , jonka esityspaikkaa ei ole saatu selville.

Kiltalaitos

Kun näytelmiä alettiin esittää kansankielellä, ne siirtyivät pois kirkoista. Tämän jälkeen hengellinen valta ei enää maksanut esitysten kuluja, jotka olivat yleensä korkeita. Sen sijaan yksityiset kansalaiset ja ammattikunnat eli killat alkoivat rahoittaa tuotantoja. Joskus myös aateliset ja rikkaat hyväntekijät maksoivat osan menoista. Jos rahoja kerättiin monesta eri lähteestä, ne maksettiin yleensä pageant-masterille, joka valittiin joka vuosi erikseen. Pageant-masteria voisi tänä päivänä kutsua tuottajaksi tai impressaariksi. Joihinkin näytöksiin kerättiin myös pääsymaksuja. Näyttelijät joutuvat itse kustantamaan esiintymispukunsa, jos ne eivät paljon poikenneet arkivaatteista.

Esimerkki siitä, miten kuvaelmavaunut ryhmittyivät torille. Denis van Asloot, The Triumph of Archduchess Isabelle 1615, Victoria and Albert Museum.

Englannissa eri killat tuottivat ja maksoivat, joko kokonaisia näytelmiä, tai pageant-vaunuja. Esimerkiksi Yorkissa järjestetty näytelmäsarja sisälsi seuraavat esitykset:

Esitys	Valmistaja ja kustantaja
Jumala luo taivaan.	Peltisepät
Jumala luo maailman.	Muurarit
Jumala luo ihmisen.	Card-makerit
Tarina Nooan arkista.	Laivanrakentajat ja merimiehet
Kolme kuningasta.	Kultasepät

Killat pyrkivät tekemään omasta esityksestään mahdollisimman upean osoittaakseen toisaalta ammattitaitoaan ja samalla he mainostivat omia tuotteitaan.

Keskiajan teatterista renessanssidraamaan

Keskiajan teatteritaidetta Euroopassa voi käsitellä melko yhtenäisenä kokonaisuutena, koska henkisesti Eurooppaa johti vielä yhtenäinen kirkko, jonka ansiosta eri maiden teatterikäytännöissä ei ollut suuria eroja. Keskiajalla, noin 600 vuoden aikana, teatterista itsestään oli tullut yhä monimuotoisempaa. Se oli kehittynyt yksinkertaisesta liturgisesta näytelmästä monipäiväisiksi esitysjuhliksi.

1500- ja 1600-luvuilla teatteritaide alkoi kehittyä eri tavoilla eri maissa. Siihen vaikutti yhtenäisen kirkon vallan romahtaminen, sekä kansallisvaltioiden ja kansallistunteiden vahva nouseminen. Kansankielen asema korostui, kun näytelmät kirjoitettiin omalla kielellä, eivätkä muun maalaiset pystyneet ymmärtämään niitä. Näytelmissä ei enää myöskään käytetty uskonnollisia aiheita ja näin viimeinkin yhdistävä tekijä eurooppalaisesta teatterista katosi.

Teatterin asema yhteiskunnassa muuttui radikaalisti, kun uskonnollisten näytelmäsarjojen esitykset kiellettiin. Antiikin Kreikassa ja Roomassa ja keskiaikaisessa Euroopassa teatteri oli nauttinut hallituksen ja kunkin ajan vallitsevan uskonnollisen ryhmän tukea. 1500-luvun alussa teatteri menetti kansallisen ja uskonnollisen merkityksensä ja sen piti alkaa toimia taiteellisella ja kaupallisella pohjalla. Kun uskonnollisia aiheita ei enää hyödynnetty, alettiin tutkia ja tarkastella kreikkalaisia ja roomalaisia tekstejä ja kirjoituksia. Niiden yhdistelmänä eri maissa syntyi uudenlaista teatteria, jonka voi sanoa olevan klassisen ja keskiajan perinnön sekoitus eli renessanssidraama.

copyright yhteys palaute tuki