Ohjelmiston monimuotoisuus havainnollistuu, kun tarkastelemme sitä esitysten näyttelijöiden, ohjaajien ja lavastajien näkökulmasta. He olivat teatterin voimavara. Heidän ammattitaitonsa ja sitoutumisensa varassa teatteri toimi.

Ohjelmisto edellytti näyttelijöiltä monikasvoisuutta ja muuntautumiskykyä, taipumista hyvinkin erilaisiin rooleihin. Toisaalta ajan näyttelijänkuvaan kuului tyyppiroolitus. Näyttelijä asetettiin fakkiin. Naisnäyttelijästä tuli viattomien tyttöjen, koomisten tai pahansisuisten kansannaisten esittäjä, tragedienne, operettien primadonna tai subretti. Miehiä tyypitettiin romanttisiksi tai urhoollisiksi sankareiksi, lupsakoiksi kansanmiehiksi, roistoiksi tai operettisankareiksi. Näyttelijät olivat toisessakin kaksinaisroolissa – he olivat samanaikaisesti sekä roolihahmo että yleisölle tuttu työtoveri.

Tarkastelemalla erityyppisten ja -ikäisten suosikkinäyttelijöiden roolikuvia nousee esiin sekä roolien kirjo että toisaalta niiden kaavamaisuus. Tekijöiden työpanoksista välittyy monenlaisen osaamisen ja venymisen välttämättömyys ja haasteellisuus.