Eila Roine

Tervetuloa Eilan pukuhuoneeseen!

Eila Roine syntyi 26.11.1931 Turussa. Hänen vanhempansa, Sylvi Roine ja Eero Roine, olivat molemmat näyttelijöitä. Eilalla oli jo lapsena suuri tarve esiintyä. Omien sanojensa mukaan hän ei nuorena osannut pelätä mitään, niinpä esiintyminen oli hänelle helppoa. Perhe muutti Tampereelle vuonna 1936. Iltaisin Eilalla oli tapana istua Tampereen Työväen Teatterin orkesterimontussa katsomassa esityksiä. Hän katsoi teatteria aina, kun siihen vain oli mahdollisuus.

Koulunkäynti ei ollut erikoisesti Eilan mieleen, niinpä teatteri alkoi tuntua entistä sopivammalta vaihtoehdolta. Syksyllä 1949 Tampereen Työväen Teatterin silloinen johtaja Eino Salmelainen alkoi kouluttaa avustajia teatteriinsa. Tuohon ”Salmelaisen kouluun” valittiin myös 18- vuotias Eila Roine. Kyseessä ei kuitenkaan ollut varsinainen teatterikoulu. Opetusta toki annettiin, mutta etupäässä tehtiin pieniä avustajan tehtäviä näyttämöllä.

Eilan ensimmäinen avustajantehtävä oli hovineidon rooli Sakari Topeliuksen satunäytelmässä Lintu Sininen. Pikku hiljaa tehtävät kuitenkin lisääntyivät ja monipuolistuivat. Teatterityö oli Eilalle aluksi sivutyö. Päätoimisesti hän oli päivätyössä konttoriapulaisena konekorjaamolla, kun taas illat menivät teatterilla.

Vuonna 1951 Suomen Teatterikorkeakoulussa alkoi uusi kurssi, jonne Eila aikoi pyrkiä. Kun Eino Salmelainen sai kuulla tästä, hän hermostui. Koska Salmelainen ei tahtonut päästää Eilaa teatterikouluun, hän lupasi itse opettaa tytölle kaikki samat tiedot ja taidot, mitä teatterikoulu pystyisi antamaan. Niinpä Eila jätti teatterikoulun väliin, eikä ole päivääkään katunut päätöstään.

Opettajana ja ohjaajana Salmelainen oli vaativa ja näkemyksissään tinkimätön, mutta Eila oppi hänen ohjauksessaan teatterityöstä paljon käytännön kautta. Samana vuonna (1951), kun teatterikoulu olisi alkanut, hänet kiinnitettiin vakituiseksi näyttelijäksi. Tästä alkoi Eilan pitkä ura Tampereen Työväen Teatterissa, joka kesti aina vuoteen 1994 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Eilan ensimmäiset roolit teatterissa olivat satunäytelmien tai nuorten tyttöjen rooleja. Jo ensimmäisenä syksynä hänellä oli päärooli Sakari Topeliuksen satunäytelmässä Adalmiinan helmi. Näyttelijöiden palkat olivat 1950-luvulla pienet ja vielä tuolloin osa puvuista piti kustantaa itse.

Alusta alkaen Eila näytteli yhdessä isänsä Eero Roineen kanssa. Isä ei kuitenkaan liiemmin antanut ohjeita ja neuvoja tyttärelleen, vaan antoi tämän näytellä, kuten hän itse parhaaksi koki. Näyttelijäntyössä tietysti oli opeteltavaa, vaikka teatterin maailma olikin Eilalle ennalta tuttu. Myös tuleva puoliso löytyi teatterista. Vielä vuonna 1954 Eila Roine ja Vili Auvinen nähtiin avioparina näyttämöllä esityksessä Pieni pesä. Seuraavana vuonna heidät vihittiin. Eila näytteli yhdessä miehensä kanssa myöhemminkin. Esimerkiksi syksyllä 1962 heidät nähtiin Max Frischin näytelmässä Andorran tasavalta . Molempien roolisuorituksia arvostettiin. Eila sai kiitosta ilmaisunsa kirkkaudesta, puhtaudesta ja eleettömyydestä.

Eila Roineeseen on näyttelijänä liitetty usein äidilliset roolit, mutta hän on uransa aikana näytellyt monipuolisesti muunkinlaisia rooleja. Hänen näyttelijäntyötään on pidetty välittömänä, vapautuneena ja luontevana. Hän on saanut kiitosta siitä, että on rakentanut roolinsa realistisesti ja totuudellisesti. Vuosien aikana Eila on ehtinyt tehdä monia merkittäviä, mutta varsin erilaisia roolitöitä. Eilan ensimmäisenä suurena roolina ja uran läpimurtona pidettiin Maija Helanderin roolia näytelmässä Suutarin tyttäret (1957). Arvostelijat kiittivät realistisesta ja vivahdusrikkaasta näyttelijäntyöstä.

Elinan surma -näytelmän Elina Flincken rooli sopi hyvin Eilalle, mutta esityksestä (1961) ei kuitenkaan tullut yleisömenestystä. Väinö Linnan romaaniin perustuvat Täällä Pohjantähden alla I ja varsinkin II sen sijaan saivat suuren yleisösuosion. Täällä Pohjantähden alla II esitettiin Tampereen Työväen Teatterissa ensiksi, kaudella 1961–1962. Eila näytteli siinä Elinan roolin. Seuraavalla näytäntökaudella esitettiin Täällä Pohjantähden alla I, jossa Eila näytteli Alman roolin. Eila näytteli Elinan roolin myös sarjan kolmannessa, eli päätösosassa. Molemmat naisroolit edustavat perussuomalaisia naishahmoja ja ovat teoksen merkittäviä hahmoja. Roolit olivat Eilalle sopivia myös hänen omasta mielestään.

Per Olof Enquistin Miesvihaajissa Eila nähtiin Siri von Essenin roolissa 1976 ja arvosteluissa huomioitiin jälleen aitous, rehellisyys ja tulkinnan selkeys. Vuonna 1988 Eila näytteli rouva Petersiä Gerhart Hauptmannin näytelmässä Ennen auringonlaskua.

Myös koomiset roolit ovat luonnistuneet Eilalta. Hänet on nähty lukuisissa eri näytelmissä, muun muassa Maria Jotunin Tohvelisankarin rouvan ahneena Karoliinana, My Fair Ladyn Rouva Pearcena ja Pygmalionin kukkaistyttö Elizana. Vaikka Eila on näytellyt lukuisissa komedioissa uransa aikana, hänen mukaansa farssi on teatterissa se vaikein laji. Vili Auvinen ohjasi 1970-luvulla Dario Fon farsseja Tampereen Työväen Teatteriin kokonaisen sarjan, joka oli varsin suosittu. Eila näytteli myös näissä. Uransa aikana hän on näytellyt useissa Fon näytelmissä ja joukkoon mahtuu pieniä ja suuria rooleja. Rakkain noista rooleista on ollut Ei makseta! Ei makseta! -näytelmässä, joka esitettiin Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 1978.

Eila harmittelee jossain määrin saamaansa komediennen leimaa. Kriitikoilta on tullut kiitosta myös farssirooleista, vaikkeivät monet ole sitä lajina arvostaneetkaan. Komedian heikko arvostus vaikutti myös hänen omaan asenteeseensa ja haluunsa korostaa omaa monipuolisuuttaan näyttelijänä. Nykyään hän toki iloitsee maineestaan komiikan taitajana, tietysti pitää myös monipuolisuutta tärkeänä. Eilan mukaan kriitikoiden mielipiteet omasta työstä lämmittävät, mutteivät yksin riitä. Myös yleisön arvostus ja mielipide ovat hänelle tärkeitä.

Eilan suhde ohjaajaan on kunnioittava ja siinä suhteessa hiukan vanhanaikainenkin, että hän antaa ohjaajalle työryhmässä auktoriteetin paikan. Näyttämöäly on Eilan mukaan sitä, että ottaa näyttämöllä oman paikkansa ja täyttää sen, mutta ei sen enempää. Hänelle ei ole ollut ongelma näytellä pientä roolia, vaan tärkeämpää ryhmässä on kokonaisuus ja hyvä yhteistyö muiden kanssa.

Eila on näytellyt paljon myös televisiosarjoissa ja osoittanut roolisuoritustensa kautta monipuolisuuttaan näyttelijänä. Television lähikuva on tehnyt oikeutta hänen realistiselle tavalleen näytellä. Työläisperheen arkea käsittelevän Heikki ja Kaija -televisiosarjan (1961–1972) Kaijana hän saavutti suuren suosion. Tuossa roolissa Eilan perinteinen, käytännöllinen ja hienovireinen näyttelijäntyö pääsi jälleen oikeuksiinsa. Koko perheestä tuli sarjan myötä julkkiksia. Naisroolien toista ääripäätä edusti Helmi Honkosen rooli televisiosarjassa Rintamäkeläiset (1972–1978). Helmi Honkosen rooli oli lähes vastakohtainen Kaijan roolille. Helmi Honkonen kun oli juoruileva ja kateellinen naapurinrouva. Roolissa Eila sai näytellä ominaisuuksia, joita ei mielellään itsestäänkään löytäisi. Se oli hänelle kuitenkin toiverooli, jota hän olisi näytellyt vaikka kuinka kauan.

Eilan mukaan roolipuku voi auttaa rooliin valmistautumisessa. Oikean ilmaisun löytäminen voi helpottua, kun puku tuntuu omalta. Lempipuku kautta aikojen on ollut Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä -esityksen puku vuodelta 1988. Eilan mukaan tuossa puvussa yhdistyvät sopivassa suhteessa realismi ja näytelmän symboliikka. Tohvelisankarin rouvan (1973) Karoliinan puku puolestaan ei häntä miellyttänyt.

Eila jäi eläkkeelle vuonna 1994, mutta ei ole kuitenkaan jättänyt näyttelemistä. Samana vuonna hän sai myös teatterineuvos-tittelin. Eläkkeelle jäätyään hän on näytellyt muun muassa Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Teatterissa, Tampereen Komediateatterissa ja Valkeakosken Kaupunginteatterissa. Lisäksi hän on ollut mukana kuunnelmissa, elokuvissa, tv-näytelmissä ja tv- ohjelmissa. Monille Eila lienee tuttu TV2:n Pikku Kakkosen Eila-mummina.

Vielä eläkkeellä ollessaan Eila on saanut tehdä haastavia teatteri- ja televisiorooleja. Yksi tällainen roolityö on ehdottomasti ollut 1996 ensi-iltansa saanut Jouko Turkan Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, jota esitettiin kolme vuotta täysille katsomoille ja joka vieraili kolmessa maassa. Arvostelijat kiittivät, suorastaan ylistivät, esitystä ilman kritiikin häivää. Vaikka esityksen menestystä pidettiin ennen muuta Eilan taituruuden ansiona, hän itse muistuttaa, ettei jatkuva itsensä esiintuominen ole tarpeellista.

Se, että on valinnut ammatikseen näyttelijäntyön, vaikuttaa Eilan mukaan koko elämään. Hän ei kuitenkaan voisi kuvitella toisenlaista tapaa elää. Vaikka teatterityö on rankkaa, se ei Eilan mukaan parhaimmillaan ole työtä lainkaan.

Tunnustukset: Teatterineuvoksen arvonimi, Ida Aalberg -mitali, Vuoden isovanhempi 2004, Vuoden 2004 Lapsitekopalkinto, Jalmari Finne -palkinto.