Hilda Pihlajamäki

Hyvää päivää! Minä olen Hilda Pihlajamäki. Tervetuloa minun pukuhuoneeseeni.

Niin te halusitte kuulla minusta ja minun elämänpoluistani. Synnyin Kangasalla 12.11.1866. Isäni oli maanviljelijä Kustaa Ranta-Koivisto ja äitini Johanna Lovisa (os. Pulkki). Isäni kuoli jo, kun olin kaksi, eikä minulla ole hänestä minkäänlaisia muistikuvia. Minusta tuli Hilda Martin, kun äitini meni myöhemmin naimisiin B.E. Martinin kanssa. Muutimme sittemmin Kangasalta isäpuoleni kotiin Ylöjärvelle. Hän oli kiivas ja ankara mies ja lapsena pelkäsinkin häntä kamalasti.

Suurimpina pelon hetkinä minut pelasti mielikuvitus ja pakenin sen maailmaan. Olin vilkas lapsi ja kova tanssimaan ja laulamaan jo pienenä. Vuonna 1872 perheemme muutti Tampereelle ja me lapset olimme innoissamme, koska pääsimme kaupunkiin asumaan. Isäpuoleni perusti sinne kirjasitomon, jonka yhteydessä kotimmekin sijaitsi. Vaikka olin innokas koululainen, ihan luokkani priimus, sain käydä koulua kuitenkin vain muutaman vuoden.

Tutustuin näytelmäkirjallisuuteen kuten Shakespearen näytelmiin jo varhain, koska Tampereen kaupunginkirjasto sidotutti kirjojaan isäpuoleni sitomossa. Enhän minä siitä Shakespearesta aluksi mitään ymmärtänyt. Muistan 15-vuotiaana lukeneen ensimmäistä kertaa Aleksis Kiven tuotantoa ja se vei mukanaan. Ihailin Kiven näytelmien repliikkien luonnollisuutta. Esimerkiksi Lea oli mielestäni ihmeellinen näytelmä.

Äitini kuoltua vuonna 1884 minun piti itse hankkia elantoni ja niinpä toimin myymäläapulaisena. Huvitteluun ei jäänyt kovin paljoa rahaa. Sattuipa kuitenkin niin, että Suomalaisen Teatterin vieraillessa Tampereella menin katsomaan heidän esittämäänsä Molièren näytelmää Porvari aatelismiehenä. Tuolloin näkemäni näyttelijätulkinnat olivat minusta kuin satua! Olin näytellyt perheemme kasvattityttären kanssa keittiössä salaa jo aiemmin, mutta nyt oikein todenteolla innostuin.

Myymäläharjoittelun vastapainoksi harrastin kuorolaulua ja näyttelemistä. Esiinnyin esimerkiksi palokunnan juhlissa ja työväenyhdistyksen iltamissa. Ensimmäiset roolini harrastajana olivat laulavien neitojen rooleja. Pian olin näytellyt ja esiintynyt Tampereella niin paljon, että minut tunnistettiin jo kadulla.

Sattuman kaupalla ja ystävien avustamana pääsin Suomalaisen Kansanteatterin johtajan August Aspegrénin puheille. Ja niin kävi, että liityin Kansanteatteriin sen perustamisvuonna 1887. Parhaimmillaan meitä oli teatterissa noin parikymmentä ja jokainen teki kaikkia töitä. Kiertävässä teatterissa mukana oleminen oli kuin yhtä seikkailua. Useat paikat, joissa esiinnyimme, eivät olleet teatteritoimintaan alun perin tarkoitettuja ja se aiheutti joskus pieniä käytännön ongelmia. Lokakuussa 1887 näyttelin samassa näytelmässä tulevan mieheni Aapo Pihlajamäen kanssa. Harjoittelimme usein yhdessä ja keskustelimme näytelmistä ja roolitöistä.

Olin innokas laulaja ja sain onnekseni näytellä useita laulurooleja. Laulutaitoni huomioitiin myös lehdissä. Lähes joka kesä olin ulkomailla tai kotimaassa opiskelemassa laulua. Kävin myös Hedvig Raa-Winterhjelmin luona näyttelijäopissa Ruotsissa. Tutkimme yhdessä näytelmiä ja harjoittelin rooleja hänen opastuksessaan. Olin myös ahkerassa kirjeenvaihdossa opettajani kanssa. Kielten oppiminen oli minulle vaivatonta. Niinpä minun olikin helppo lähteä opiskelumatkoille ulkomaille. Sain matkoiltani paljon henkistä pääomaa.

Jo varhain Kansanteatteriaikana sain esittää monia mieluisia ja minulle sopivia rooleja. Yksi niistä oli Johannan rooli Työmiehen vaimossa. Tunsin että näytelmän kirjoittanut Minna Canth oli nähnyt Johannan hahmon samalla lämmöllä kuin minäkin. Mielenkiintoinen oli myös Noran rooli Henrik Ibsenin näytelmässä Nukkekoti. Haastava, mutta sitäkin antoisampi näyteltävä oli puolestaan Björnsonin Maria Stuart Skotlannissa.

Vuonna 1893 sain esiintyä kahdessa suuressa diivaroolissa, Franz Grillparzerin Medeiassa ja Gustaf von Numersin Elinan surmassa. Kirsti Flemingin roolista Elinan surmassa sain paljon kiitosta. Tästä roolista tuli yksi urani suurista rooleista, jota esitin paljon. Mutta myös Medeiasta tuli menestys. Ida Aalberg oli aiemmin nähty samoissa rooleissa. Usein suorituksiamme verrattiin toisiinsa, eihän sellaiselle mitään mahda. Nähtiin meissä samankaltaisuuttakin. Monet toki halusivat ajatella, että jäljittelin Ida Aalbergiä ihan tahallisesti. Itse olen kyllä sitä mieltä, että ei ole mitään syytä pelätä tarttua samoihin rooleihin, joissa Aalberg oli näytellyt. Kamalintahan olisi se, jos niitä ei enää kukaan uskaltaisi näytellä.

Syksyllä 1897 Kansanteatterin toiminta alkoi muuttua epämiellyttäväksi. Palkkoja ei maksettu ajallaan, eikä yleisöäkään oikein ollut. Päätimme sitten perustaa neljän teatterilaisen kanssa Uuden teatterin. Aapo Pihlajamäestä tuli teatterinjohtaja. Minä vastasin puvuista ja nuorten näyttelijöiden opettamisesta. Teatteri toimi vain kaksi vuotta, mutta kerkesi tekemään monia merkittäviä esityksiä. Suurimmat roolityöni Uudessa teatterissa tein Minna Canthin Papin perheen ruustinnana ja Anna Liisa -näytelmän nimiroolissa. Anna Liisa olikin todella vaikuttava näytelmä ja suorastaan rakastin näytellä sitä roolia.

Vuosina 1899–1903 näyttelin Viipurissa Suomalaisessa Maaseututeatterissa, jonne koko Uuden teatterin ja Kansanteatterin henkilökunta lopulta siirtyi. Tuona aikana sain näytellä varsin monia suuria ja haastavia rooleja, esiinnyin esimerkiksi jo suosikeikseni ja menestysrooleikseni muodostuneissa rooleissa, Elinan surman Kirstiä ja Työmiehen vaimon Johannana.

Opintomatkallani Saksassa olin nähnyt Friedrich Hebbelin näytelmän Judith. Teksti oli mielestäni niin hieno, että käänsin sen suomeksi. Kasimir Leino ohjasi sen vuonna 1900 ja sain näytellä nimiosan, vaikka se olikin alun perin annettu toiselle näyttelijättärelle. Tässä roolityössä kriitikot arvostivat näyttelijäntyön tarkkuutta, voimakkuutta ja tunteikkuutta sekä erityisen hyvää äänenkäyttöäni.

Näytäntökautena 1903-1904 esiinnyin vielä Kasimir Leinon perustamassa kiertueteatterissa nimeltään Suomen Näyttämö, mutta sitten oli aika asettua aloilleen. Tieni vei Suomen Kansallisteatteriin vuonna 1904 jossa työskentelin vuoteen 1932 saakka. Samaan aikaan teatteriin kiinnitettiin myös Aapo Pihlajamäki. Olin näytellyt jo lähes 20 vuotta yhdessä hänen kanssaan ja vuonna 1906 menimme naimisiin.

Ensimmäinen roolini Kansallisteatterissa oli rouva Alvingin rooli Henrik Ibsenin näytelmässä Kummittelijoita. Kansallisteatterissa en saanut heti näytellä sellaisia traagisia rooleja, joihin olin tottunut. Yli kaksi vuotta odotin suurta traagista roolia Kansallisteatterissa, joka sitten oli Maria Stuart Friedrich von Schillerin samannimisessä näytelmässä. Siitä tuli oma suosikkini ja esitetyin roolini. Toinen menestysrooli oli jälleen kerran Elinan surma -näytelmän Kirsti jota esitin ainakin 140 kertaa. Eikä se ole vähän se!

Jäähyväisnäytöksessä Kansallisteatterissa vuonna 1932 esitin myös Kirsti Flemingin roolin. Se oli samalla myös 45-vuotistaiteilijajuhlaesitykseni. Itse olisin halunnut juhlanäytännöksi Shakespearen Macbethin, mutta en sitä saanut.

Erotessani Kansallisteatterista olin 65-vuotias. Jostakin syystä koin, etten saanut noiden Kansallisteatterivuosien aikana riittävästi sopivia rooleja juhlanäytäntöjä lukuun ottamatta. Minulle läheisimpiä olisivat olleet kohtalokkaat tragedienne-roolit, joissa olisin saanut mahdollisuuden nostaa tunneasteikon äärimmilleen ja joihin tummasävyinen ja matala äänenikin olisi sopinut. Sen sijaan jouduin esiintymään koomisissa rooleissa. Olen kuitenkin näyttelijänä monipuolinen ja muuntautumiskykyinen ja pidän myös komediasta. Sovin oikeastaan rooliin kuin rooliin.

Rooligalleriaani kuuluu myös kansannaisia, esimerkiksi Minna Canthin Anna-Liisan Husso ja monivivahteinen Maria Jotunin Savu-uhrin Serukka. Siinä roolissa sain nimenomaan mahdollisuuden osoittaa muuntautumiskykyjäni. Olen näytellyt myös muiden kotimaisten kirjailijoiden näytelmissä, esimerkiksi Lauri Haarlan Synti-näytelmän Leena Pirjetantyttärenä ja Lemmin pojan Louhena ja J.J. Wecksellin Daniel Hjortin Katrina.

Jätettyäni hyvästit Kansallisteatterille toimin aktiivisesti Ruusu-Risti -järjestössä ja sen johtajana 1934–1951. Vaikka olin jättänyt teatterin, kaipasin sitä suuresti. Tein muutamia vierailuita Kansallisteatterissakin vielä sen jälkeen, kun olin sieltä lähtenyt. Lisäksi näyttelin kiertueella ja elokuvissa. Minulla oli myös oppilaita, joille opetin lausumista ja näyttelemistä.

Sain Pro Finlandia -mitalin 1946. Minulle on tehty muistomerkkikin Kangasalle. Sen veisti kuvanveistäjä Mauno Juvonen vuonna 1973.