Teatteri, näyttämö ja lavastus

Elisabetin ajan teatteri poikkeustapaus renessanssin aikana

Sotien ja uskonnon vaikutus

Sotien ja sisäisten ristiriitojen vuoksi renessanssiajattelu tuskin kosketti Englantia ennen myöhäistä 1400-lukua. Henrik VII tuli valtaan Englannissa 1485 (s.1457-k.1509). Sotien jälkeen Henrik VII halusi lisätä Englannin arvovaltaa ja korjata suhteita Manner-Eurooppaan. Valtaansa lisätäkseen hän järjesti lapsilleen avioliittoja eri kuningashuoneisiin. Hän edisti myös eurooppalaisten ja englantilaisten oppineiden ja taiteilijoiden vaihtoa. Sen ansiosta myös Englannin hovissa ja akateemisissa piireissä tuli muotiin keskustella roomalaisten ja kreikkalaisten kirjailijoiden näytelmistä ja Aristoteleen ja Vitruviuksen kirjoituksista, kuten muuallakin Euroopassa.

Vanhin säilynyt maallinen englanninkielinen näytelmä on Henry Medwallin vuonna 1497 kirjoittama Fulgens ja Lucrece. Humanistinen ajattelu levisi kouluihin ja yliopistoihin teatterikirjallisuuden kautta. Ensimmäiset esitykset olivat luultavasti Cambridgen yliopistosta vuonna 1520. Opinahjoissa näyteltiin joko roomalaisia näytelmiä tai niiden pohjalta kirjoitettuja jäljitelmiä. Niiden esityskieli oli joko latina tai englanti ja yleisö muodostui opiskelijoista ja kutsutuista vieraista.

Protestanttisen ja roomalaiskatollisen uskonnon välinen valtataistelu vaikutti myös teatteriin

Olisi luullut, että näytelmäkirjallisuus ja teatteriesitykset Englannissa olisivat jatkaneet renessanssiajan Italiassa vakiintuneita muotoja. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan uskonpuhdistus muutti ajattelutapoja. Protestanttinen ja roomalaiskatollinen uskonto kilpailivat keskenään. Englannissa hallitsijan uskonnollinen vakaumus määräsi sen kumpi oli vallalla. Kamppailua käytiin siitä, miten teatteriperinnettä tulisi jatkaa ja kuka sai hallita teatteriesitysten sisältöä ja muotoa.

Vastakkain olivat kreikkalainen ja roomalainen kirjallinen perinne sekä protestanttinen ja roomalaiskatollinen uskonto. Protestanttisten hallitsijoiden aikana latinaa pidettiin pettureiden kielenä ja, jos sitä käytti, oli vaarassa joutua syytetyksi harhaoppisuudesta, kansankiihotuksesta ja jopa maanpetoksesta. Maria I katollisella hallituskaudella tämä päti kreikan kielen ja kirjallisuuden edistämiseen. Näiden eri katsantokantojen väliset riidat saivat aikaan sen, että Englannissa syntyi teatteria, näytelmiä ja teatteritiloja ja taloja, joissa oli puhtaasti englantilaisia ominaispiirteitä, jotka poikkesivat renessanssiajattelusta.

Shakespearen aikaa kutsutaan historiassa Elisabetin ajaksi

Elisabetin ajaksi nimitetään aikakautta vuodesta 1558 vuoteen 1603, jolloin kuningatar Elisabet I hallitsi Englannissa. William Shakespearen, joka syntyi vuonna 1564 ja kuoli 1616, voi sanoa olleen ”Elisabetin aikainen”, vaikka hän elikin vielä 13 vuotta kuningattaren kuoleman jälkeen.

Esityspaikat

Ennen Elisabetin aikaa teatteria oli Englannissa noin 150 vuoden ajan esitetty juhlasaleissa, kauppatoreilla ja luostarien pihoilla. Vielä kauemmin sitä oli esitetty kirkoissa ja kirkonpihoilla. 1500-luvun katsojat olivat tottuneet yksinkertaisiin näyttämöihin, jotka oli rakennettu esimerkiksi majatalon pihalle. Näyttämö syntyi korotetusta lavasta, jonka takana oli väliseinä. Siinä oli kaksi oviaukkoa, joiden yläpuolella oli parvi. Katsojat hyväksyivät myös markkinakentille ja kylien nurmikoille rakennetut esiintymislavat, joiden taustalla oli koju tai teltta. Katsojilla ei ollut tarkasti määriteltyjä odotuksia siitä, miltä teatteritalon tai näyttämön piti näyttää ja minkä kokoinen sen piti olla.

Yksityiset ja julkiset teatterit

Elisabetin aikana toimi kahdenlaisia teattereita yksityisiä ja julkisia (private theatres ja public playhouses). Yksityiset teatterit olivat yleensä kooltaan paljon pienempiä kuin julkiset teatterit Yksityisiin mahtui noin 500 katsojaa, kun julkisiin teattereihin voitiin ottaa jopa 3000 hengen yleisö ja ne olivat ulkoilmateattereita. Yksityiset teatterit eivät valikoineet yleisöään vaan pääsylippujen korkeat hinnat vaikuttivat siihen, että vain varakkaat saattoivat käydä katsomassa niiden esityksiä. Teatteriseurueet saattoivat esiintyä sekä yksityisissä, että julkisissa teattereissa.

Julkiset teatterit (public playhouses)

1500-luvun loppupuolella Lontoossa oli useita pysyviä julkisia teatteritaloja. Teatteri sijaitsivat kaupungin laidalla, muurien ulkopuolella. Niiden läheisyydessä oli areenoita, joissa järjestettiin eläinnäytöksiä, kuten karhu- tai koiratappeluita.

Julkisten teattereiden sijainti Lontoossa 1590–luvulla.

Kaupungin pohjoisosassa sijainneet The Theatre rakennettu 1576 ja The Curtain vuodelta 1577 olivat vanhimmat teatteritalot. Thamesin toiselle rannalle rakennettiin The Rose vuonna 1587 ja The Swan vuonna 1595. Maanvuokrakiistojen takia Theatre-teatteri purettiin vuonna 1598 ja sen puuosat siirrettiin toiselle puolelle kaupunkia lähelle Rose-teatteria ja uuden talon nimeksi tuli The Globe. Tämä teatteri oli ryhmän, The Lord Chamberlain´s Men, kotiteatteri, johon Shakespeare kuului. 1619 rakennettiin The Hope, jota käytettiin sekä eläinnäytöksiin että teatteriesityksiin. Parlamentin käskystä teatteritalot purettiin vuosien 1642 ja 1644 välisenä aikana.

The Globe

Kaikilla julkisilla teattereilla oli samanlainen perusrakenne. Ne olivat ulkoilmateattereita. Rakennukset olivat yleensä ympyrän muotoisia ja esim The Globe oli ulkopuolelta pyöreä ja sisäpuolelta kahdeksankulmainen rakennus, jonka keskelle jäi suuri avoin piha. Vain rakennusosassa oli olkinen katto. Näyttämö sijaitsi pihan yhdessä reunassa. Se oli korotettu ja kaksiosainen. Siinä oli taka- ja etunäyttämö.

Takanäyttämön yläpuolella oli pylväiden kannattelema katos, kaksi ovea, joista näyttelijät saattoivat tulla näyttämölle tai poistua sieltä, sekä verholla näyttämöstä erotettu komero, jota saatettiin käyttää esimerkiksi hautaholvina tai makuuhuoneena. Etunäyttämö oli avoin ja kooltaan noin 6x6 metriä ja se ulottui yleisö keskelle. Näyttämön lattiassa oli luukkuja, joista voitiin tehdä sisääntuloja ja poistumisia. Näyttämöä ympäröivät kolmekerroksiset katetut parvet, joissa istui yleisöä. Osa yleisöstä seisoi rakennuksen keskellä, ”sisäpihalla”, näyttämön ympärillä. Jos satoi vettä, näyttelijät ja pihalla olleet katsojat kastuivat. Muusikot sijoitettiin näyttämön takana olevalle parvelle, jota voitiin käyttää esityksissä, mm. Romeon ja Julian parvekekohtauksessa. Parven yläpuolella oli koppi, jossa oli kaikenlaista näyttämökoneistoa ja äänitehosteita, esimerkiksi kanuuna. Sieltä voitiin laskea näyttämölle rekvisiitta ja yliluonnollisia olentoja, kuten jumalia. Eri tasojen välillä oli portaat, joiden kautta näyttelijät siirtyivät paikasta toiseen.

Elisabetin ajan teatterin poikkileikkaus.

Julkisissa teattereissa ei käytetty keinovaloa, joten esitykset piti järjestää valoisaan aikaan. Ne alkoivatkin aina iltapäivällä kello kaksi. Esityksiä ei erityisesti mainostettu vaan katsojat tiesivät, että esitys on tulossa kun teatterin katolla liehui lippu. Valkoinen merkitsi komediaa, purppuran värinen historiallista näytelmää ja musta lippu tragediaa.

Lavastus

Yleisissä teattereissa käytettiin vain vähän lavasteita tai näyttämömaalausta ja muita todellisuusvaikutelmaa luovia keinoja ei käytetty lainkaan. Shakespearen ajan näyttämöä voikin kutsua ”konventionaliseksi teatteriksi”, koska mis en scène eli näyttämöllepano eli lavastus eivät pyrkineet luomaan todellisuusilluusiota.

Useimmissa esityksissä näyteltiin teatterin keskellä sijaitsevalla päänäyttämöllä. Jos kohtauksessa tarvittiin korkeaa, paikkaa käytettiin näyttämön takaosan parvea, ja jos kohtaus tapahtui hautaholvissa, se esitettiin etunäyttämön alla. Shakespearen ajan näyttämön piti ilman erityisiä lavasteita sopia useaan tarkoitukseen. Esimerkiksi Atoniuksessa ja Kleopatrassa on 43 kohtausta, jotka kaikki esitettiin samalla näyttämöllä ilman lavasteiden vaihtoa.

Osa lavastuksesta oli ns. ”puhuttua lavastusta” eli roolihenkilöiden vuoropuhelussa tai monologissa kerrottiin, missä ollaan. Paikan ilmaisemisessa saatettiin käyttää myös rekvisiittaa ja liikuteltavia lavastuselementtejä: tuoleja, pöytiä, palleja, sänkyjä, mattoja, tyynyjä, verhoja, siirrettäviä lavoja, valtaistuimia, telttoja ja katoksia, alttareita ja saarnastuoleja, rattaita, auringon ja kuun kuvia, sateenkaaria, kalliota, Muhammed-patsaita, rappusia ja telineitä, hirsipuita, partoja, ruumisarkkuja, ruumiita, aitoja, olkia... Lavastus muistutti ehkä keskiaikaisien mansioinien tyyliä. Näyttämövaihdot ilmaistiin usein tekstillä tai kyltillä. Koska esitykset tapahtuivat ulkona päivänvalossa, yökohtaukset esitettiin yksikertaisesti sytyttämällä tai ottamalla esiin kynttilä tai lyhty.

Esiintyjien ja katsojien välillä vallitsi sanaton sopimus hyväksyä viitteellinen näyttämökuva. Esimerkiksi Shakespearen näytelmän Henrik V prologissa sanotaan, että esityksessä luotetaan katsojien mielikuvitukseen ennemminkin kuin realistisiin ulkoisiin keinoihin. Teksti sai näyttämön elämään.

Puvut

Elisabetin aikaisen näyttämön keskipiste oli näyttelijä ja puvut olivat sen tärkeä visuaalinen elementti, koska erityistä lavastusta ei ollut juuri lainkaan ja rekvisiitta oli niukkaa ja ilmaisi ainoastaan esityksen paikkaa ja aikaa.

1500–luvun puolivälistä vuoteen 1642 teatteripuvuissa pätivät samankaltaiset säännöt kuin keskiajalla. Roolihenkilöt, riippumatta ajasta, jota he esittivät, käyttivät Elisabetin ajan vaatteita. Pukuihin liitettiin merkki, joka kertoi katsojille, mistä aikakaudesta näytelmässä oli kyse. Jopa historiallisissa näytelmissä oli oman ajan puvut.

Jos käytettiin roolivaatteita, jotka olivat erilaisia kuin ajan tyyli, niitä pidettiin epämuodikkaina tai katsoja ymmärsi, että esitettiin klassista roolihenkilöä. Robin Hoodilla, Henry V:llä, Falstaffilla ja Rikhard III:lla oli kullakin omantyylinen pukunsa, josta heidät tunnisti. Turkkilaisia, intialaisia, juutalaisia ja espanjalaisia esittävillä näyttelijöillä oli kansallispuvut. Haamuilla, noidilla, keijuilla, jumalilla ja allegorisilla hahmoilla sen sijaan oli mielikuvitukselliset vaatteet.

Esityksissä näyttelijät ja katsojat olivat lähellä toisiaan pukujen leikkaukset ja materiaalit näkyivät hyvin. Sen takia roolivaatteiden piti olla aitoja ja muodin mukaisia. Koska pukujen merkitys koko esitykselle ja näyttelijäntyölle oli suuri, roolivaatteet olivat upeita ja elegantteja. Näyttelijä eivät itse maksaneet pukujaan vaan teatteriryhmät ostivat suurimman osan puvuistaan. Joskus aateliset tai jopa kuninkaallinen perhe lahjoitti vaatteita näyttelijäseurueille.

Erikoisefektit ja musiikki

Musiikilla oli tärkeä merkitys Shakespearen ajan teatterissa. Useimpien näyttelijöiden piti osata laulaa, koska esityksissä oli paljon lauluja. Orkesteri oli mukana koko näytöksen ajan. Äänimaailma loi aikaa, paikka ja tunnelmaa. Rummuilla ja trumpetilla saatiin aikaan jännittäviä näyttämötilanteita, esimerkiksi kun kaksi pataljoonaa kohtaa toisensa ja sotii.

Teatterit suljettiin vuonna 1642

Kuningas Charles I (1600 – 1649) halusi hallita absoluuttisena monarkkina eli yksinvaltiaana Englantia. Vuosina 1629 vuoteen 1640 hän hallitsikin maata ilman Parlamenttia. Lopulta taloudelliset ongelmat pakottivat hänet kutsumaan Parlamentin koolle, joka ei antanut Charles I määrätä ja kerätä lisää ja uusia veroja, ellei hän suostuisi rajoittamaan valtaansa. Charles I ei suostunut luopumaan yhdestäkään oikeudestaan ja vuonna 1642 syttyi sisällissota. Miltei kaikki kuninkaan vastustajat olivat puritaaneja ja jo se aloitti uskonnollisen vastustuksen teattereita kohtaan.

Teatteriryhmät joutuivat epäsuosioon myös sen vuoksi, että ne olivat kaikki kuninkaallisen perheen suojeluksessa. Vuonna 1642 Parlamentti käytti maan sekasortoista tilaa syyksi sulkea teatterit ensin viideksi vuodeksi. Kun tuo aika oli kulunut, puritaanit olivat vallassa ja he päättivät, että teattereita ei enää avata lainkaan. Teatterirakennukset olivat jo siihen mennessä purettu. Näin loppui yksi teatterin upeimmista ja tuotteliaimmista kausista.

copyright yhteys palaute tuki