Aku Korhonen

No niin, no niin. Hyvää päivää. Olkaa hyvä käykää peremmälle. Nimeni on Aku Korhonen. Synnyin Käkisalmella joulukuun 29 päivänä 1892 suurperheeseen, meitä oli 11 lasta. Isäni oli maallikkosaarnaaja Kalle Korhonen ja äitini Sofia omaa sukua Tuppurainen. Isäni sokeutui ollessani kaksi vuotias ja myöhemmin taloudellisista syistä katsottiin, että on parempi, että muutan kummivanhempieni luokse Joensuuhun. Minut kasvattikin muurarimestari Paavo Ruuskanen vaimoineen. Kävin siellä kansakoulun ja sitten viisi luokkaa Joensuun Klassista lyseota.

Ensimmäinen varsinainen kosketukseni teatteriin tapahtui kun olin toisella luokalla lyseossa. Sen kokemuksen voin manata vieläkin eteeni elävänä. Pääsin yläluokkalaisten konventtiin katselemaan heidän esittämiä kuvaelmiaan Vänrikki Stoolin tarinoista. Teatterivalojen ihmeellisessä loisteessa edessäni elivät Döbelnit ja Sandelsit ja ennen kaikkea näyttämön edessä istuva Vänrikki Stool viiksineen, asepukuineen ja miekkoineen. Hän tarinoi siinä, ja vaikka tiesinkin, että se on Jussi Lukkarinen, tuo vänrikki, hän oli minulle ihme. Hänen esityksensä oli minulle niin tenhoava, että Jussi Lukkarinen on vieläkin minulle näyttämöiden ja haaveiden täyttymys. Se pani minussa käyntiin ne voimat, joiden vallassa tämä minun elämäni on sitten ollutkin. Siitä se alkoi se teatterikärpäsen surina korvissani soida. Teatteria ei kuitenkaan perhepiirissäni suvaittu vaan sitä pidettiin syntinä. Niinpä kasvattivanhempieni mieliksi opiskelin apteekkialalle.

Menin ensin apteekkiharjoittelijaksi Kurkijoelle jossa olin holhouksesta vapaa ja minulla oli tilaisuus näytellä mielin määrin. Rohtopullot, pillerit ja latina olivat vain välttämätön paha päivisin. Illat pyhitettiin näytelmäharjoituksiin ja urheilulle ja voimistelulle. Sitten jouduin Helsinkiin Töölön apteekkiin. Helsingissä en näytellyt, mutta näin sellaista teatteria josta en ollut osannut uneksiakaan. Kävin usein katsomassa Kansallisteatterin esityksiä, vaikka se olikin kallista.

Koska tiedettiin, että harrastin teatteria ja olin kiinnostunut siitä, minua Joensuussa vuonna 1914 lomalla ollessani pyydettiin näyttelijäksi Suomen Näyttämö – nimiselle kiertueelle. Olin niin innostunut siitä, että pääsin esiintymään, ettei tullut ilmoitettua työpaikalleni, etten tule enää takasin, vaan vaihdan alaa. Tämä kiertue ei kuitenkaan ollut mikään menestys ja meni konkurssiin jo seuraavana keväänä. Mutta sen jälkeen tiesin haluavani vain teatteriin ja näyttelijäksi ja hakeuduin avustajaksi Tampereen Teatteriin. Kun en saanut luvattua vakituista kiinnitystä Tampereelta sanouduin sieltä irti jo vuoden kuluttua ja pääsi hiukan kepulikonstein järjestäjän apulaiseksi Viipurin Maaseututeatteriin syksyllä 1916. Tuhon aikaan myös järjestäjä näyttelivät ja sain siellä tehdä vaatimattomia rooleja jotka kuitenkin askel askeleelta kehittivät näyttelijätaitojana. Sain tarkkailla monien taitavien näyttelijöiden työskentelyä ja opin niistä paljon..

Kolme vuotta järjestäjänä ja siinä sivussa näyttelijänä oli raskasta. Onneksi sitten tuli pelastus. Keväällä otettiin harjoiteltavaksi Strindbergin ”Kustaa Vaasa” ja sain siitä näytelmästä Göran Perssonin osan. Se oli nuorelle näyttelijälle toiverooli. Ohjaaja Pekka Alpo sanoi minulle, että jos en ole tehnyt työtä kesän aikana niin otetaan rooli pois. No ei sitten otettu ja se merkitsi myös sitä, ettei minun enää tarvinnut jatkaa järjestäjänä vaan olin vain näyttelijä. Siitä lähtien minun roolin kasvoivat.

Siirryin Helsinkiin Kansan Näyttämölle keväällä 1922 jossa johtajan oli Mia Backman. Olin siellä pari vuotta ja pääsin välillä vuodeksi jopa Kansallisteatteriin. Sieltä menin vielä kahdeksi vuodeksi Eino Jurkan johtamalle Viipurin Näyttämölle. Vietin siellä 10-vuotistaiteilijajuhlaani Victor Sardoun näytelmässä ”Rouva Suorasuu” ja esitin siinä mustasukkaisuutta potevan Napoleonin roolin.

Sitten minut kiinnitettiin 1927 Suomen Kansallisteatteriin. Sain siellä heti aluksi kaksi vaativaa roolityötä ranskalaisten Pagnol-Nivoix –parivaljakon yhteiskuntasatiiri ”Kunnian kauppiaat” jossa näyttelin pikkuvirkamies Bacheletia, joka keinottelee itselleen suuren omaisuuden ja ministerin viran. Tässä saatoin ilmentää satiirista ihmiskuvaa. Minun tavaramerkikseni muodostui koruton, kuivan ironinen tyyli. Seuraava roolini oli samantyylinen, Corbaccio koominen koronkiskuri, Stefan Zweigin muokkaamassa versiossa Ben Johnsonin Volpone-komediasta.

Tässä on lehtileike siitä, mitä Huugo Jalkanen kirjoitti roolisuorituksestani Corbacciona:” Aku Korhonen riemastutti katsojaa mestarillisella vanhalla koronkiskurityypillään, joka ontumiseen ja hauskoinen kieppuliikkeineen, keltaiseen liehupartaan ja lystikkään muotoiseen täysikuutamoon naamioituna, pehmeänlessuttavalla vanhanmiehen puhetavalla, hihittävällä naurulla ja rienaavan viekkailla syrjäsilmäyksillään vallan sympaattisella haaskanryöstöhuumorilla lateli roolin kyynisiä vuorosanoja. Omintakeisimpia, suurenmoisimpia tyyppejä, mitä näyttämöllämme on nähty.” Ei olisi paremmin voinut urani Kansallisteatterissa alkaa.

Kautta aikain merkittävimpiä roolitöitäni on ehkä ollut Eino Kaliman vuonna 1938 ohjaama Paavali I rooli Dmitri Mereshkovskin kirjoittamassa näytelmässä ”Itsevaltiaan kuolema”. En halua vaikuttaa itsekkäältä, mutta Eino Kalima kirjoitti minusta jälkeenpäin:” Tiesin Akun nerokkaaksi näyttelijäksi ja sitä paitsi sellaiseksi jonka kanssa ohjaajan on ilo työskennellä. Mutta en arvannut harjoitusten alkaessa, että hän pääsisi niin lähelle täydellisyyttä kuin hän sitten pääsi.” Rooli olikin vaativa. Se kertoi Venäjän keisarista Paavali I joka oli sairas. Minun piti pohtia, miten käyttäytyy vähälahjainen itsevaltias, jonka sielua rasittavat onneton, orjuutettu nuoruus ja erittäin epäedullinen ulkomuoto. Paavali I oli jatkuva alemmuuden tunne ja siitä johtuivat silmittömät raivokohtaukset jolloin alamaisten henki tai elämä ei ollut turvassa. Pyrin kuitenkin tekemään rujon itsevaltiaan jotenkin inhimillisesti ymmärrettäväksi.

Teatterityön rinnalla olen näytellyt 76 elokuvassa. Urani alkoi filmissä vuonna 1924. Aluksi sain näytellä roistorooleja ja Elokuva-lehti povasikin minulle tulevaisuutta mainiona konnana. Ei minusta kuitenkaan jatkuvaa rötöstelijää tehty vaan 1930-luvun puolivälin jälkeen aloin saada osia joissa esitin lämpimän koomisia hahmoja. Samoihin aikoihin aloin saada vakavampia rooleja elämää, maailmaa ja ihmisiä ymmärtävänä vanhempana miehenä. Minulle on ollut yhtä helppoa näytellä kansanmiestä kuin sivistynyttä auktoriteettia. Olen esittänyt jätkiä, hamppareita, vanhoja isäntiä, professoreja, tohtoreita ja tuomareita.

Ei, mutta nyt olen puhunut jo ihan tarpeeksi. Paljon juttuja olisi kerrottavan, te ehkä ette kuitenkaan enää jaksa kuunnella minua. Palataan asiaan myöhemmin uudelleen. Näkemiin.