Eine Laine

Hyvää päivää. Tervetuloa, tervetuloa tänne minun pukuhuoneeseeni. Puvut ovatkin olleet minulle tärkeitä, koska olen urani aikana tehnyt paljon operettirooleja ja naispääosan esittäjällä piti jokaisessa näytämölletulossa olla uusi puku. Synnyin Helsingissä kolmilapsisen perheen nuorimpana 13 joulukuuta 1892. Isäni oli muurarimestari Filip Laine, joka allergia takia joutui vaihtamaan ammattia ja hänestä tuli poliisi. äitini Maria oli omaa sukua Paaso. Hän oli yhteiskunnallinen vaikuttaja. äiti oli loistava puhuja ja vuonna 1906 hänet valittiin ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan sosiaalidemokraattien edustajana.

Ollessani kolmetoista vuotias vanhempani erosivat. Se oli minulle kova paikka, koska me lapset jäimme äidin luokse asumaan vaikka olisin halunnut mieluummin muuttaa isän luokse. Isä oli minulle jotenkin läheisempi kuin äiti. Koska äitini oli yhteiskunnallisesti valveutunut henkilö hän halusi, että me kaikki lapset opiskelemme ja minäkin kävin viisi vuotta Helsingin Suomalaista tyttökoulua. Perheemme huonon taloudellisen tilanteen vuoksi lopetin kuitenkin koulun ja etsin itselleni työpaikan. Monien mutkien kautta pääsin tohtori Schwindit apulaiseksi.

Nuorempana en ajatellut, että minusta voisi tulla näyttelijä. Meillä kotona kyllä laulettiin ja musisoitiin paljon. Sisareni Impi peri äidin tädiltä Katriinalta taffelipianon ja minä opettelin soittamaan sitä isän avustuksella. Ensimmäinen julkinen esiintymiseni oli Polilla kun olin 12-vuotias. Säestin duettoa ja kun alttolaulaja hermostuksissaan unohti äänensä, minä lauloin hänen puolestaan, soitin pianoa ja olin selin yleisöä kohti joten kukaan ei huomannut mitään. Esiinnyin säestäjänä tai laulajana mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa ja ansaitsin vähän rahaa. Luokkatoverin Kaija Oleniuksen kanssa esiinnyin 15-vuotiaana raittiusyhdistys Koitossa. Esitimme duettoja ja muuta musiikkia. Me olimme Kaijan kanssa aika paljon Koitossa ja meitä pyydettiin myös näyttelemään. ”Ensi lempi” nimisessä näytelmässä tarvittiin kaksi tyttöä ja me sovimme niihin reippaan ja ujon tytön rooleihin. Kävimme katsomassa myös Kansallisteatterin esityksiä.

Kun olin lopettanut koulun ja olin jo työssä kävin juhlissa säestämässä ja olin mukana raittiusyhdistys Kilven esitystoiminnassa. Muutin veljeni Yrjön kanssa Kotkaan Tiutisen saarelle. Kävin sieltä työssä Osuuskaupassa konttoristina ja näyttelin Tiutisen näytelmäseurassa jota Yrjö johti. Näistä näytelmäseuran esityksistä minua pyydettiin Kotkan Työväenteatteriin säestämään ja näyttelemään. Ystäväni Sami Tervo sai minut uskomaan, että minusta voisi tulla näyttelijä. Hänen yllyttämänään lähetin hakemukseni Oulun Työväen Teatteriin. Aloitin siellä tammikuun 1. päivänä vuonna 1916.

Työskentelin Oulussa puolitoista vuotta. Kesällä 1917 ohjaaja Pekka Alpo kehotti minua lähettämään hakemukseni Viipurin Suomalaiseen Maaseututeatteriin. Varsinainen läpimurtoni tapahtuikin saman syksynä Oscar Straussin operetissa Valssiunelmia jossa esitin naisorkesterin johtajan Franzin roolin. Viipurissa opiskelin ahkerasti roolianalyysiä ja laulua. Puhetekniikkaa ja plastiikkaa kävin opiskelemassa vapaapäivinä Helsingissä näyttelijä Katri Raution johdolla. Tampereen Teatterin uusi johtaja Jalmari Lahdensuo pyysi minua mukaansa Tampereelle jossa aloitin näyttelijän työn syksyllä 1921. Sain siellä ollessani paljon hyviä rooleja, Elizan roolin ”Pygmalionista” ja Medeian roolin, sekä operettien ”Sinikettu”, ”Sininen masurkka” ja ”Niilo Skamin” pääosat, mutta kun minulle tarjottiin paikkaa Kansan Näyttämöltä Helsingistä päätin vaihtaa teatteria.

Näyttelinkin sitten Kansan Näyttämöllä myöhemmin teatterin nimi muutettiin Helsingin Kansanteatteriksi vuodesta 1922 vuoteen 1955. Minulla oli onni työskennellä sellaisten huomattavien persoonien kanssa kuin teatterinjohtaja Mia Backman ja näyttelijä Sven Hildén. Mia Backman oli Kansan Näyttämön johtaja vuosina 1922-34. Koko tämän kahdentoista vuoden ajan Mia käytti minua ohjauksissaan tuhkatiheään, opereteissa, komedioissa, tragedioissa, minulla oli rooli roolin perään, yhtä mittaa olin tulessa. Sven Hildénin kanssa meistä tuli oikea näyttämöpari. Kymmenet olivat ne näytelmät, joissa näyttelimme vastakkain. Operetteihin valmistauduimme huolellisesti. Viimeistelimme kaikki yksityiskohdat ja harjoittelimme tansseja usein myös omalla ajalla. Sven oli vaativa vastanäyttelijä, joka innosti minua yrittämään parastani. Operetti ja salonkinäytelmien roolipuvut veivät minut perikatoon. Tuohon aikaan piti itse kustantaa esiintymispuvut ja niihin hupeni miltei koko palkkani. Kesällä osallistuin esiintymiskiertueille jotta sain edes vähän talouttani paikattua.

Kun vanhenin ja ehkä hiukan tukevoiduinkin sain vielä merkittäviä rooleja kuten Kuningatar Elisabeth Schillerin näytelmässä ”Maria Stuart”, ”Rakastava Katariina” – näytelmän pääosan, Hauptmannin ”Majavannahkaturkin” kansannaisen, isoäidin näytelmässä ”Puut kuolevat pystyyn.” Kun vanhenin vielä vähän enemmän sopivia rooleja vielä vanhemmalle naiselle ei oikein tahtonut löytyä. Vuonna 1934 Kansanteatterin johtoon tullut Eino Salmelainen antoi minulle mahdollisuuden tehdä ohjaustöitä. Ohjaajan olen ollut ehkä parhaimmillani henkilöohjaajana. Pyrin auttamaan näyttelijää löytämään omat ilmaisukeinonsa.

Jouduin tekemään silloin aikoinaan paljon töitä, koska olin kahden lapsen yksinhuoltaja, puku- ja muut laskut olivat suuria. Näyttelin ja ohjasin teatterin lisäksi radiossa ja televisiossa. Tein myös vakituisena Suomi-Filmin työntekijänä sivurooleja. Käänsin näytelmiä ruotsista ja saksasta ja sanoitin iskelmiä Fatzerille. Luultavasti minut parhaiten muistetaan Suomisen perhe – kuunnelmien ja elokuvien isoäitinä. Suomisen perhe eli tasan kaksikymmentä vuotta ensimmäinen jakso radiossa esitettiin huhtikuussa 1938 ja viimeinen 4.3.1958. Ensimmäinen Suomis-elokuva tehtiin 1940. Huvittavaa on, että ensimmäisissä elokuvissa minun poikaani näytteli aviomieheni Yrjö Tuominen. Toinen merkittävä yleisesti tunnettu roolini oli Elviira Suulasvuo joka esiintyi vuodesta 1939 lähtien ensin radiossa ja myöhemmin elävän yleisön edessä ja teki myös rintamakiertueita. Elviira oli rohkeaotteinen ja vähän yksinkertainen ”nuorenpuoleinen” neiti, jolla oli tapan sotkea kaikki asiat keskenään. Televisiosta näyttelin 1960-luvulla isoäitiä minä Tammelat – nimisissä televisioperheissä.

Minun jäähyväisjuhlani Kansanteatterissa oli vuonna 1955. Siellä oli lämmin ja kaunis tunnelma. Näytännön jälkeen Ylioppilasteatterin pojat vetivät minut kieseissä Vaakunaan kansallisillallisille. Vaikka jäin eläkkeelle, se ei suinkaan merkinnyt työurani päätöstä. Jatkoin työtäni televisiossa ja ohjasin harrastajateatterissa.