Joel Rinne

Hyvää päivää ja tervetuloa. Eihän tämä minun pukuhuoneeni niin kovin ihmeellinen ole, mutta kyllä tänne saa tulla. Olen Joel, ystävien kesken Jopi, Rinne. Synnyin Asikkalassa vuonna 1897 neljätoistalapsiseen perheeseen. Vanhempani olivat kauppias Johan Gröndahl ja Maria omaa sukua Karlsson. Muutimme 1910-luvun alkupuolella Lahteen jonne isäni perusti kaksi kauppaa. Toisessa kaupungin ulkopuolella olevassa sivuliikkeessä minä ja veljeni olimme vuorotellen ”kauppiaina”. Harrastusmielessä esiinnyin Lahden amatööriteatterissa ja olin tarvittaessa kiertuenäytöksissä avustajana. Siellä näinkin monia suuria tähtinäyttelijöitä. Aarne Orjatsalon, Ida Aalbergin Noorana, Elli Tompurin Juliana, Aino Haverisen Pikku pyhimyksenä ja monia muita. Kun näyttelijät maskeerasivat, koetin pysytellä samassa huoneessa ja kuunnella heidän keskustelujaan. Teatterin ilmapiiri veti minua puoleensa, mutta en vielä silloin aavistanut, että teatterista tulisi elämänurani. Ammattini suunta alkoi kuitenkin häämöttää odottamatta. Veljeni Jalmari pyrki ja pääsi Kansallisteatterin teatterikouluun. Kun hän oli ollut siellä vuoden ja kertoili siitä minulle innostuin minäkin. Valmistin Jalmarin kanssa näytteeksi pääsykoetta varten Larin Kyöstin runon Kuisma ja Helinä. Tilaisuuden jälkeen eräs arvostelulautakunnan jäsenistä, en muista kuka, koska olin niin jännittynyt, sanoi: ”Olipa siinä temperamenttia.” Minut hyväksyttiin teatterikouluun vuonna 1916.

En muista, että olisin saanut teatterikoulusta mitään päästötodistusta, mutta pääsin Kansallisteatteriin harjoittelijaksi syksyllä 1918. Harjoittelija-aikani jäi kuitenkin lyhyeksi koska keväällä 1919 pidettiin asevelvollisuuskutsunnat ja jouduin palvelukseen Kajaaniin. Näyttelijä Elli Tompuri tarvitsi perustamaansa teatteriin nuorta näyttelijää ja hän sai järjestettyä asiat niin, että minusta asevelvollisena tuli Vapaan Näyttämön näyttelijä. Osan päivästä olin esikunnassa kirjurin apulaiskirjurina ja osan päivästä harjoittelin ja näyttelin esityksissä. Vapaa Näyttämövastasi nykyisiä pieniä intiimejä kokeiluteattereita. Se oli todella edelläkävijä. Minulla on se käsitys, että sillä olisi ollut menestymisen mahdollisuuksia, jos olisimme jaksaneet vähän kauemmin jatkaa ja helsinkiläisyleisöolisi saanut aikaa tottua uuteen teatteriin. Se lopetettiin kuitenkin noin vuoden toiminnan jälkeen, koska yleisöei löytänyt katsomoon ja myös henkilökunnan keskuudessa oli intrigejä.

Vapaan Näyttämön jälkeen näyttelin muutamia vuosia (1921-1923) Kansan Näyttämöllä Helsingissä ja jouduin esiintymää paljon opereteissa, vaikka en olisi halunnut. Operettirooleissa oppi kuitenkin paljon. Niissä pitää osata tanssia ja laulaa ja olla nokkela. Syksyllä 1923 vaihdoin teatteria ja aloitin uusitulla Viipurin Näyttämöllä. Itse kaupunki oli minulle aivan uusi ja tuntematon, mutta viihdyin siellä hyvin ensi hetkestä alkaen. Viipurin Näyttämön taitelijakunta ei ollut suuri ja siksi jouduin olemaan mukana melkein jokaisessa näytelmässä. Erityisen paljon näyttelin salonkinäytelmissä ja ensi-iltoja oli tiuhaan. Tuohon aikaan näyttelijöiden piti omalla palkallaan hankkia esiintymispukunsa. En voinut mennä samalla puvulla kahteen ensi-iltaan peräkkäin ja se merkitsi monta pukua vuodessa. Vaikka palkkani oli kaksinkertaistunut, se ei tuntunut riittävän mihinkään. Velkaa tuli velan päälle. Niin, elegantteja oltiin vaikka väkisin.

Nopeasti vierähtäneiden Viipurin vuosien jälkeen siirryin takaisin Helsinkiin Kansan Näyttämölle vuonna 1926. Teatterin johtajana oli Mia Backman, kuten oli ollut edellisellä Kansan Näyttämön kaudellani. Minusta kirjoitettiin silloin, että olen kehittynyt aikaisemmasta ja tulevia roolejani odotettiin kiinnostuneena. Vuonna 1928 pääsin takasin Kansallisteatteriin jossa näyttelin eläkkeelle siirtymiseeni eli vuoteen 1972 asti.

Meitä miesnäyttelijöitä, Aku Korhonen, YrjöTuominen, Uuno Laakso ja minä, jotka kiinnitettiin Kansallisteatteriin 1920-luvun lopulla, on jossakin nimitetty ”1890-luvulla syntyneiksi mestarinäyttelijöiksi”. Olimme kaikki saaneet kokemusta ja oppia näyttelemällä maakuntateatterissa. Jokainen meistä loi merkittävät urat, mutta oman ominaislaatumme mukaisissa tehtävissä. Minut sijoitettiin ”veijarifakkiin” ja alkukauden roolit olivat sen mukaisia. Rooliluettelo kuitenkin monipuolistui kuitenkin nopeasti. Heinrich von Kleistin "Homburgin prinssi Friedrich" – näytelmän pääosassa esitin klassista ristiriitaista hahmoa. Näyttelin myös ensimmäisessä Bertolt Brechtin ”Kerjäläisoopperan” tulkinnassa Macheathia vuonna 1930.

Olin mukana talvisodassa. Minulla oli johdettavanani Kannaksen viihdytysjoukot, jossa esiintyivät Einari Ketola, Eino Katajavuori, Viljo Vesterinen ja Unto Salminen. Esitimme pääasiassa sirpaleohjelmistoa, mutta tarvittaessa myös näytelmiä. Meitähän ei naisnäyttelijöiden puute estänyt. Esitin itse Eevan roolin Aleksis Kiven ”Kihlauksessa”.

Rauhan ajan koittaessa jatkoin työtäni Kansallisteatterissa. Sain hyviä rooleja kuten ”Antoniuksessa ja Kleopatrassa” vuonna 1944 jossa vastanäyttelijänäni oli Ella Eronen, ”Ministerin rakastettu” -näytelmässä minulla oli Sir Johan Fletcherin rooli, Molièren ”Ihmisvihaajassa” näyttelin Alecestein eli pääroolin, ”Nummisuutareissa” esitin Mikko Vilkastusta. Roolikirjoni oli laaja ja nautin siitä. Sain esiintyä ulkomaisissa ja kotimaisissa klassikoissa, komedioissa ja niin sanotuissa vakavammissa näytelmissä. Myöhemmin 1960-luvulla sain jatkaa suurten teatteriroolien sarjaa myös moderneissa näytelmissä kuten ”Marat”, ”Altonan vangit”, ”Kuka pelkää Virginia Woolfia”. Varsinainen menestys oli vuonna 1966 kun esitin ”Päämajassa” – näytelmässä ylipäällikköMannerheimia. Siitä roolisuorituksesta kriitikot ja yleisöpitivät. Näytelmää esitettiin toistasataa kertaa. En osaa edes sanoa puuttuko minun rooligalleriastani jokin toiverooli jonka olisin halunnut esittää niin monipuolisesti olen saanut työskennellä. Olen saanut olla monitöinen kuin tylsä kirves.

Elokuvissa olen näytellyt miltei urani alusta asti yhteensä 60 filmissä Ensimmäinen suurempi roolini oli elokuvassa ”Rautakylän vanha paroni” vuonna 1923 jossa esitin Pastori Richard von Dahlenia. Läpimurtoroolini voi sanoa olleen luotsi Eero Luotolan elokuvassa ”Nuori luotsi” vuodelta 1927. Näyttelin myös ensimmäisessä pitkässä äänielokuvassa ”Aatamin puvussa ja vähän Eevankin” vuonna 1931 jossa minulla oli proviisori Aarne Himasen rooli. Vielä 30-luvulla esiinnyin filmissä vain satunnaisesti enkä ollut kovinkaan vakuuttunut valkokankaan merkityksestä. Risto Orkon vuonna 1936 ohjaama ”VMV” oli suurmenestys, joka käynnisti urallani varsinaisen elokuvatehtailun. Sen jälkeen filmasin ainakin kaksi elokuvaa ja parhaimmillaan jopa neljä elokuvaa vuodessa. Vasta 1950-luvun loppupuolella aloin vähentää filmaamista. Vuonna 1943 sain ensimmäisen Jussi-patsaani kirkkoherra, kapteeni Ahti Helpin roolista elokuvasta ”Kirkastettu sydän”. Minulla on ollut kaksi merkittävää elokuvahmoa, jotka ovat esiintyneet useassa eri filmissä ja jotka ovat omia suosikkejani, eversti Sarmion rooli Kuollut mies-elokuvissa ja Palmu ”Komisario Palmu” – elokuvissa. Kymmenistä filmirooleista huolimatta teatteri on ollut minulle tärkein työkenttäni.