Emmi Jurkka

Tervetuloa peremmälle! Tässäpä tämä minun fiini pukuhuone nyt sitten olis!

Niin, ettäkö urasta olisitte halunnu jotain kuulla? Minähän synnyin 1899 ja ihan Helsingin flikkoja ollaan. Lapsuuteni oli onnellinen ja huoleton. Enhän minä alun perin näyttelijäksi meinannut, tanssien se läksi liikkeelle tää minun ura. Ihan totta puhuen, kyllä minä aina näyttelijöitä ihailin, mutta pidin heitä jotenkin niin hienoina, että ajattelin, ettei minusta olisi siihen. Mutta sitten kun aloin näyttelijäksi, eläydyinkin siihen sitten sielulla ja ruumiilla yhtä voimakkaasti. Aloitin teatteriurani 16-vuotiaana tekemällä avustajan tehtäviä Koiton Näyttämöllä ja pääsin Kansan Näyttämön näyttelijäharjoittelijaksi 1919 ja välikirjan sain 1920. Siitä se sitten läksi. Tuolloin kun aloitin, oli aika aivan toinen kuin nyt. Näyttelijän piti ihan itse kustantaa osa roolipuvuistaan, eikä se palkka kummoinen ollut!

Menin vuonna 1922 naimisiin näyttelijä ja ohjaaja ja teatterinjohtaja Eino Jurkan kanssa ja matkustelin sitten ympäri Suomea mieheni mukana, missä hän nyt kulloinkin sattui olemaan teatterinjohtajana. Perheeseemme syntyi kolme lasta: Heikki, Vappu ja Jussi, joista kaikista tuli näyttelijöitä. Näyttelin monipuolisesti eri rooleissa. Minulta luonnistui kotimaisten kansannäytelmien roolit siinä missä myös wieniläisoopperoiden tähtiroolit tai modernien näytelmien naisroolit. Vaikka erosin Einosta vuonna 1931, yhteistyömme jatkui silti vielä pitkään.

Urani taiteelliset voitot sijoittuvat 1930-luvun alkuun ja aikaan Koiton Näyttämöllä. Minulle merkittäviä roolitöitä olivat tuolloin Schillerin Maria Stuart Hella Wuolijoen Ministerin ja kommunistin Else tai Shaw’n Pyhä Johanna. Jo tuolloin loin oman ekspressiivisen näyttelemistyylini, joka nimensäkin mukaisesti edellytti näyttelijältä vahvaa ja heittäytyvää näyttelemistekniikkaa ja elämyksellisyyttä ja rajua fyysistä ilmaisua.

Vuonna 1933 sain kutsun Suomen Kansallisteatteriin, jossa en kuitenkaan kovin hyvin viihtynyt. Pyyhin Kansallisteatterin tomut jaloistani jo vuonna 1935, jolloin siirryin Eino Salmelaisen johtamaan Helsingin Kansanteatteriin, jossa pääsin näyttelemään suurimmaksi osaksi pelkkiä päärooleja! Esimerkiksi tuon ajan suosittu näytelmäkirjailija Hella Wuolijoki kirjoitti varta vasten minua varten Juurakon Huldan nimiroolin! Irtisanouduin Kansanteatterista vuonna 1939, minkä jälkeen vaihdoin teatterista toiseen.

Mielestäni näyttelijän kuuluu olla muutakin kuin vain pelkkä näyttelijä. Näyttelijäkin voi olla luova taiteilija! Enkä minä kuulemma aina olisi ohjaajaa tarvinnutkaan. Jotkut ovat pitäneet minua varsin omalaatuisena näyttelijänä. Ja osa ei sitten pitänyt ollenkaan! Se on vaan hyvä, että ihminen herättää tunteita. Ihmisessä pitää olla temperamenttia, tulta ja tunnetta, ihmisen ihanuutta ja kurjuutta. Useimmiten sain kriitikoilta kiitosta, toisinaan tuli moitteitakin. Olin kuulemma joskus näyttämölläkin liikaa Emmi Jurkka, no kuinkas muuten! Enkä minä näyttämöllä ollessani ollut syrjäänvetäytyvää tyyppiä, ja tuli sitä joskus paistateltua parrasvaloissa vähän muidenkin kustannuksella.

Yksi keskeisistä periaatteistani näyttelijäntyössä oli saada yhdistää komedia ja tragedia reheväksi elämän kokonaisuudeksi. Usein sain kiitosta siitä, kuinka pystyin yhdistämään roolihahmon omaan persoonaani, siten, että näyttämöllä oli nähtävissä molemmat. Minulle oli tärkeää luoda suhde yleisöön. Olin eräällä tavalla vastakohtainen näyttelijä, tähti ja työläinen, ruumiillinen ja henkinen, koominen ja traaginen, toisaalta eläydyin täydellisesti ja toisaalta taas leikittelin yleisön kanssa.

Ehdottoman tärkeää minulle oli saada kypsytellä roolia riittävän pitkään ja saada runsaasti harjoitusaikaa, mikä ei laitosteatterissa ollutkaan mikään itsestäänselvyys. Tästä päästäänkin siihen, että toteutin pitkäaikaisen unelmani ja perustin lopulta ihan oman teatterinikin, Teatteri Jurkan, tyttäreni Vappu Jurkan kanssa 1953. Siellä minä sitten ohjasin esityksiä – vaikka kävi meillä vieraileviakin ohjaajia - , esiinnyin itse ja tein sovituksia esitettävistä näytelmistä. Harjoitusaikaa ei säästelty. Oma teatteri sopi hyvin itsenäiselle taiteilijaluonteelleni. Rakensin teatterista oman taiteilijapyhättöni, ”yhden naisen teatterin”, jossa saatoin toteuttaa omia ihanteitani, esimerkiksi improvisoiden. Mutta eipä tämä ole ainut teatteri, jota olen ollut perustamassa. Olin mukana myös Mauno Mannisen vuonna 1949 perustamassa Intimiteatterissa, jossa näyttelin vielä senkin jälkeen, kun olin Huoneteatteri Jurkan perustanut.

Pitkä ura näyttelijänä vaati veronsa. Annoin teatterille paljon, vaikka paljon siltä myös sain. Lisäksi näyttelin 37 elokuvassa. Unelmanani oli pitkään ollut päästä esittämään primadonnan, Sylva Varescun, rooli Mustalaisruhtinattaressa. Viimein vuonna 1970 – yli 70-vuotiaana – pääsin toteuttamaan unelmani ja siitä tulikin suuri menestys. Ja hauskaa oli!

Vuonna 1979 näyttelin viimeiseksi jääneen roolini, monologin Hummeri.

Ja sitten vuonna 1990 oli aika sanoa hyvästit teatterille ja elämälle.