Ella Eronen

Tervetuloa pukuhuoneeseeni! Olen Ella Eronen ja, tätä en kerro mielelläni, koska ihmisen fyysisellä iällä ei ole merkitystä, syntynyt vuonna 1900 Helsingissä. Kasvoin kaksikielisessä perheessä. Isäni, etsivä August Erosen kanssa puhuin suomea ja äitini Amandan kanssa ruotsia. Jo lapsena pidin valtavasti esiintymisestä. Ensimmäistä kertaa pääsin oikealle näyttämölle kuusivuotiaana: esitin kiharahiuksista pikkupoikaa! 15-vuotiaana minut valittiin Svenska Teaternin oppilaskouluun, mutta äitini kuolema esti opiskelun aloittamisen – kodin ja sisarusten hoito siirtyi minun vastuulleni. Harjoittelin kuitenkin kokoajan ahkerasti sekä tanssia että myöhemmin myös lausuntaa ja puhetekniikkaa.

Olin jo lähemmäs kolmekymmentä kun näyttelijänurani vihdoin pääsi käyntiin. Alkuun esiinnyin tanssijana, mutta pian sain puheroolejakin. Näyttelin muun muassa Koiton Näyttämöllä, Turun Ruotsalaisessa Teatterissa ja Suomen Kansallisteatterissa. Esitin sekä klassisia runonäytelmiä että modernia draamaa. Roolihahmoni olivat usein vahvoja ja traagisia naisia. Tragedienneksi minua usein kutsuttiinkin, se johtunee roolieni lisäksi ääneni tummasta sävystä. Annoin myös omia tanssi- ja runoiltoja.

Minulla oli aina hyvin intohimoinen ja määrätietoinen suhtautuminen näyttämöön. Tein paljon työtä roolieni eteen. Minulle roolin fyysinen olemus oli tärkeä, samoin puvut. Teatterin virallisten harjoitusten jälkeen vietinkin tuntikausia yksin harjoitellen, etsien oikeata äänensävyä repliikkeihin ja roolihenkilöni tapaa liikkua. Usein ompelin roolihenkilöideni puvutkin itse. Minua saatettiin pitää pukujen suhteen hiukan omapaisenäkin. Ystäväni Kansallisteatterin näyttelijä Pia Hattara onkin sanonut, että minä olin aina mahdottoman tarkka näyttämövaatteistani. Nuorempana kansanteatterin aikoina värjäsin ja ompelin pukujani salaa ja vasta ensi-illassa paljastin lopullisen roolivaatteeni. Myöhemmin Kansallisteatteria aikoina puvustonhoitaja antoi meille puvustosta mitä antoi, mutta minulle ne eivät sellaisenaan kelvannet. Jäin aina kolmesta kuuteen pukuhuoneeseen, vaikkei siellä olisi saanut ollakaan ja leikkelin niitä vaatteita mieleni mukaan ja peruukkeja myös. Minkä sille mahtoi, että minulla oli vankka oma näkemys siitä, miltä roolihahmon piti näyttää. Aina se ei ollut samanlainen kuin ohjaajalla tai puvuston hoitajalla. Pidin aina itseni fyysisesti hyvässä kunnossa, vartalohan oli työvälineeni.

Minua kutsuttiin usein ”diivaksi”. Itse en kokenut sellainen olevani. Luultavasti nimitys johtuu ainoastaan diivamaisista rooleistani. Voi olla, että ulkoiselta olemukseltani olinkin hieman diiva, mutta luonteeltani olin pikemminkin kiltti ja jopa ujo. Määrätietoisuuteni tosin on voinut vaikuttaa jostakusta myös diivailulta. Yritin aina sopeutua esimerkiksi ohjaajan käskyihin, mutta lopulta tein aina oman pääni mukaan. Vapaa-ajalla viihdyin luonnossa sekä sukulaisteni parissa, seurapiirielämän sijasta nautin taidenäyttelyistä ja elokuvista.

Tärkeimpiä roolejani ovat olleet vahvat traagiset naishahmot Lady Macbeth, Kleopatra, Kirsti Fleming näytelmässä Elinan Surma, Alice Strindbergin näytelmässä Kuolemantanssi, Neiti Julie, Medeia, Blanche du Bois Viettelysten vaunussa, Christine ja Lavinia näytelmässä Murheesta nousee Elektra, Jeanne D’Arc, Klytaimnestra sekä Phaidra. Niin minut tunnetaan tragediennena, vaikka oikeastaan roolivalikoimani oli laaja. Se ulottui farsseista antiikin draamoihin. 1940- luvulla esiinnyin usein komedioissa ja 1930-luvulla lauloin jopa opereteissa. Myöhemmin lausuntailloissani erityisen merkittävään asemaan nousivat Runebergin Maamme sekä Eino Leinon runous.Vapaa-ajalla viihdyin luonnossa sekä sukulaisteni parissa, seurapiirielämän sijasta nautin taidenäyttelyistä ja elokuvista.