Teuvo Puro

Olkaa hyvä. Käykää peremmälle. Olen Teuvo Puro. Synnyin Helsingissä vuonna 1884. Isäni oli ammatiltaan maalarimestari. Kävin ensin kansakoulun ja sen jälkeen pääsin kahdeksi vuodeksi lyseoon. Opiskelin myös Ateneumissa ja kieliopistossa. Vuonna 1901, kun olin seitsemäntoista vuotias, minut otettiin näyttelijäksi Helsingin Työväenteatteriin. Jo vuonna 1904 siirryin Tampereen Teatteriin näyttelijäksi ja samalla suomensin alkuperäisen nimeni Theodor Bäckmann Teuvo Puroksi. Muutaman vuoden kuluttua palasin Helsinkiin ja Suomen Kansallisteatteriin jossa näyttelin ensin yhtäjaksoisesti vuodesta 1906 vuoteen 1923. Vierailin myöhemmin johtajana Tampereen Teatterissa vuosina 1923-1925 sekä Kansan Näyttämön toisena johtajana vuosina 1930-1931. Muutoin kuuluin Kansallisteatterin henkilökuntaan vuoteen 1954 asti.

Minulla on ollut onni esittää hyvin erilaisia roolihahmoja. En juuttunut minkään tietyn roolityypin esittäjäksi. Usein minun parhaiksi rooleikseni mainitaan ”Nummisuutarien” Esko rooli ja ”Peer Gyntin” pääosa. Vanhemmilla päivilläni esitin Sofokleen ”Kuningas Oidipuksen” tietä Teiresiasta ja ”Antigoneen” Keronia sekä Ibsenin ”Rakentaja Solnessin” nimiroolin. Ennen eläkkeelle jäämistäni, jäähyväisroolinani näyttelin eversti Tollin Runar Schildtin näytelmässä ”Hirsipuumies” 1954.

Teatterin lisäksi olen aina ollut kiinnostunut elokuvasta, joka otti 1900-luvun alkupuolella ensiaskeleitaan. Atelier Apollon rahoittaman ohjasin yhdessä kuvataitelija Luis Sparren kanssa ensimmäisen Suomalaisen näytelmäelokuvan ”Salaviinanpolttajat” vuonna 1907. Ajattelimme, että on tärkeää Suomen kansakunnan kannalta, että meillä on omaa elokuvatuotantoa. Tämän elokuvan toteuttamista varten järjestettiin käsikirjoituskilpailu johon tuli 652 ehdotusta. Ensimmäinen palkinto myönnettiin nimimerkille J.V-s käsikirjoituksesta jonka nimi oli ”Salapolttimo”. Se oli huvittava, seikkaperäisesti selitetty, moniosainen miimillinen farssi. On harmillista, että elokuva on kadonnut.

1910-luvulla huomasimme, että ulkomaalaisissa elokuvissa alettiin kertoa pitempiä tarinoita eivätkä ne olleet enää hupifilmejä. Aiheet olivat muuttuneet vakavammiksi, teatterimaisemmaksi ja melodramaattisemmiksi kuin aikaisemmin. Niinpä minä, näyttelijä Teppo Raikas ja kuvaaja Frans Engström valmistimme talvella 1911 käsikirjoituksia kolmeen elokuvaan Minna Canthin näytelmiin perustuvia ”Sylviä” ja ”Anna-Liisaa” sekä Axel Jäderin romaaniin pohjautuvaa ”Hyökyaaltoja”. Koko kesän 1911 kuvasimme hiki hatussa, mutta ei siitä paljon yleisölle näytettävää tullut. Filmauksen jälkeen rahat olivat lopussa emmekä pystyneet kehittämään elokuvia. Vasta seuravana vuonna saatoimme lähettää filmit kehitettäväksi Kööpenhaminaan. Pettymyksemme oli valtava, kun saimme filmit takasin ja huomasimme, että ”Anna-Liisa” ja ”Hyökyaalto” olivat tuhoutuneet. Syytä sille ei tiedetä. ”Sylvi” sen sijaan säilyi katselukelpoisena, vaikka siihenkin oli tullut lieviä vaurioita. ”Sylvin” ensi-ilta oli Viipurissa 24. helmikuuta 1913. Kevään aikana filmi nähtiin Turussa, Helsingissä, Tampereella, Haminassa, Kotkassa, Porissa, Kuopiossa ja Oulussa. Syksyllä se esitettiin Lahdessa, Tammisaaressa, Vaasassa, Porvoossa ja Raumalla. Yleisö oli kiinnostunut pitkästä elokuvanäytelmästä. Varmasti siihen vaikutti sekin, että elokuva perustui Cathin tekstiin ja siinä näytteli Kansallisteatterin näyttelijöitä .

Perustin vuonna 1919 yhdessä Erkki Karun, Ilmari Mattsonin ja Karl Fagerin kanssa Suomi Filmi Oy:n jonka johtokuntaan kuuluin neljä vuotta. Koska minulla oli hyvät suhteet teatterimaailmaan sain innostettua Kansallisteatterinkin näyttelijöitä esiintymään elokuvissa. Näyttelijäntyöni ohessa jatkoin elokuvaohjaamista. Näytelmäfilmatisointejani Alkesi Kiven ”Kihlaukseen” Ja Minna Canthin ”Anna Liisaan” vuodelta 1922 on pidetty korkeatasoisina, oikeina taidefilmeinä. Tein myös elokuvakäsikirjoituksia ja näyttelin yhteensä yhdeksässä elokuvassa, myös omissa ohjuksissani.

Olin siis muutaman vuoden Tampereen Teatterin johtaja vuodesta 1923 vuoteen 1925. Jotenkin tämä Tampereen kausi ei ollut minulle hyvää aikaa. Ohjelmistovalintojani pidettiin liian keveinä ja kunnianhimottomina. Pääsin palaamaan Kansallisteatteriin ja tein yhden tämän ajan parhaimmista rooleistani Ibsenin ”Kansanvihollisen” Tohtori Stockmannin. Rafael Koskimies kirjoitti roolistani: ”Hän loisti sekä luotettavan realisminsa että jäntevän ja intohimoisen miehuutensa kaikin tunnuksin.”