Elli Tompuri

Hei! Minä olen Elli Tompuri, eli varsinaiselta nimeltäni Elin Hulda Maria Tompuri. Te voitte kutsua minua ihan Elliksi!

Synnyin 20.1.1880 Vehkalahdella. Kävin oppikoulun loppuun Helsingissä ja pääsin ylioppilaaksi 1898. Olin jo kouluaikoina innostunut teatterista ja esiintymisestä. Varsinainen teatteriurani alkoi siitä, kun pääsin vuonna 1900 Suomalaisen Teatterin (josta sittemmin tuli Suomen Kansallisteatteri) näyttelijäharjoittelijaksi. Aluksi sain näytellä pieniä sivurooleja, mutta pikku hiljaa pääsin suurempiin osiin. Sain lisää kokemusta ja ammattitaitoa ulkomaisten opintomatkojen ja taiteilijakontaktien välityksellä. Näyttelin urani aikana suomeksi ja ruotsiksi, mutta myös saksaksi, englanniksi ja ranskaksi.

Näyttelin 1903–1904 Svenska Teaternissa ja 1904–1905 Tampereen Teatterissa, jossa toimin lisäksi kevätkauden ajan johtajana. Urani suurena läpimurtona on pidetty nimiroolia Oscar Wilden näytelmässä Salome, joka esitettiin Suomen Kansallisteatterissa 1905. Salomea pidettiin tuohon aikaan rohkeana esityksenä, sen esittäminen oli kotimaassaankin Iso-Britanniassa kielletty. Seuraavana vuonna lähdin kiertämään Suomea, ohjelmistoon kuuluivat Salomen lisäksi Giovanni Vergan Talonpojan ritarillisuus ja Minna Canthin Sylvi.

Opiskelin Wienissä ja esiinnyin Saksassa Lessingtheaterissa ja Kleines Theaterissa 1908–1910 välisenä aikana. Sitten tulin takaisin Suomeen. Vuonna 1910 menin naimisiin Lauri af Heurlinin kanssa ja meille syntyi kaksi poikaa. Pian tämän jälkeen, vuonna 1912, kokosin seuraavan oman kiertueeni, jonka ohjelmistoon kuuluivat nyt Henrik Ibsenin Nukkekoti, Franz Grillparzerin Medea ja ranskalainen komedia Ylimääräinen rouva. Ohjasin itse esitykset ja näyttelin pääroolit.

Seuraavana vuonna (1913) tein uuden kiertueen, jolloin näyttelin muun muassa itse pääroolia William Shakespearen Hamletissa. Mieheksi pukeutuminen aiheutti kohua ja vastustustakin, mutta Hamletin pääosan tulkinta todettiin onnistuneeksi. Kolmannen kiertueen ohjelmistona 1915– 1916 oli Romeo ja Julia sekä Bernard Shaw'n Pygmalion. Laajan kiertuetoiminnan ansiosta sain kokemusta siis myös ohjaajana ja johtajana, välillä toimin puvustajana ja lavastajanakin. Kiertueiden välisenä aikana vierailin Kansallisteatterissa ja Kansan Näyttämöllä Helsingissä sekä Tampereen, Viipurin ja Turun teattereissa.

Avioliittoni af Heurlinin kanssa päättyi eroon 1919. Samana vuonna perustin oman taiteellisen teatterini, Vapaan Näyttämön. Hain teatterini moderniin ohjelmistoon virikkeitä keskieurooppalaisista esikuvista. Olinhan matkustellut paljon ja myös näytellyt ulkomailla. Useat ohjaamistani esityksistä olivat suomenkielisiä ensiesityksiä, kuten August Strindbergin Kruunumorsian ja Aleksis Kiven Olviretki.

Kaikki eivät pitäneet ohjelmistovalinnoistani. Uusi Suomi -lehden teatterikriitikko Jalmari Lahdensuo hyökkäsi rohkeaa ohjelmistopolitiikkaa vastaan hyvin henkilökohtaisin sävyin. Hyökkäysten kohteena olivat erityisesti esittämäni näytelmien seksuaalisesti vapaamieliset naishahmot: jo aiemmin tuttu Wilden Salome ja Frank Wedekindin Maahisen Lulu.

Vapaan Näyttämön toiminta lakkasi ensimmäisen vuoden jälkeen taloudellisiin vaikeuksiin. Hankaluuksia tuli toiseltakin suunnalta: minuun alettiin suhtautua epäluuloisesti, koska aloin yhtenä ensimmäisistä taiteilijoista vierailla työväentaloissa vuoden 1918 sodan jälkeen. Työväenluokka oli sodan hävinnyt osapuoli, eikä heidän kanssaan olisi ollut hyväksyttävää veljeillä. Roolit, jotka olivat tehneet minusta kansallisen tähden, muuttuivat vuoden 1918 sodan jälkeisessä konservatiivisessa ilmapiirissä ei-toivotuksi toisinajatteluksi. Tunsin mahdollisuuteni Suomessa niin rajoitetuiksi, että lähdin vuonna 1924 kiertueelle Yhdysvaltoihin. Päätöstä edelsi lisäksi riitautuminen Suomen Kansallisteatterin johtokunnan kanssa sekä Suomen-kiertueen ristiriitainen vastaanotto.

Ensimmäisellä kiertueellani Yhdysvalloissa esiinnyin suomalaisten siirtolaisten parissa. Ohjelmistossani oli Gustaf von Numersin Elinan surma sekä suomalaista runoutta. Kiertue oli menestyksekäs huolimatta esiintymispolitiikan aiheuttamasta kohusta, kotimaasta tuttu poliittinen tilanne kun päti myös siirtolaisten piirissä. Halusin tietysti esiintyä tasapuolisesti sekä porvariston että työväestön omistamissa taloissa ja siitähän ei tietysti pidetty.

Toisen kiertueeni (1926–1927) suuntasin amerikkalaisiin kirjallisiin kerhoihin ja yliopistoihin. Luennoin Suomesta ja esitin Kalevalaa, Kanteletarta sekä Eino Leinon, Arvid Järnefeltin, Aleksis Kiven, J. L. Runebergin ja Uuno Kailaan tekstejä englanniksi. Koska valmiita käännöksiä ei ollut, tein ne itse. Kolmannella esiintymismatkallani 1928– 1929 ohjelmistona oli aiempien numeroiden lisäksi Shakespearea ja Strindbergiä.

Ankarasta vuosien kestäneestä yrittämisestä ja lehdistössäkin esiintyneistä toiveista huolimatta minua ei enää kiinnitetty Kansallisteatteriin Amerikan-matkojen jälkeen, vaan sain tyytyä vierailemaan Kirsti Fleminginä Elinan surmassa sekä muissa rooleissa eri teattereissa.

Innostuin lausumisesta ja järjestin useita, laajoja lausuntailtoja. Niiden kautta esittelin suomalaisyleisölle aivan uusia runomaailmoja: käännöksiä sukukansojen runoista, itämaista ja afrikkalaista runoutta sekä eskimo- ja intiaanirunoutta. Ohjelmistoon kuului myös suomenruotsalaisia modernisteja ja Eino Leinoa. Otin ohjelmistoon myös tuolloin vielä suhteellisen tuntemattomia aikalaismodernistien runoja, kuten Edith Södergrania ja Elmer Diktoniusta, joista myöhemmin tuli klassikoita.

Vaikkei Kansallisteatteri hyväksynyt minua riveihinsä, nuori sukupolvi nosti minut esikuvakseen, ja uuden polven kulttuurivaikuttajat kirjoittivat minusta ylistäviä artikkeleita. Minuun liitettiin korkeakulttuurinen leima, sisälsiväthän esitykseni usein erilaisia tyylikokeiluja. Mutta samanaikaisesti minua pidettiin oman aikani kohupersoonana, uhmakkaan suorapuheisena, itsenäisenä ja itsekeskeisenä diivana, "myrskylintuna". Osa vastustuksesta oli poliittista, sillä vielä 1930-luvun oikeistohenkisessä Suomessa minut edelleen miellettiin vasemmistolaiseksi.

1940-luvulla aloitin urani kirjailijana kolmiosaisten muistelmieni kirjoittamisen kautta. Olin sitkeä ja vielä 77-vuotiaana tarjouduin näyttelemään Kansallisteatterissa, mutta teatterin linja pysyi samana, eli kielteisenä. Kirjoittamani kirjat hälvensivät osaltaan minuun liitettyjä epäluuloja ja asemani kulttuurin kentällä vahvistui. Näyttelijänä en kuitenkaan enää koskaan saavuttanut taidoilleni kuuluvaa asemaa kotimaassani, vaan minut suljettiin marginaaliin.