Ida Aalberg

Hyvää päivää. Olkaa hyvä ja tulkaa peremmälle. Nimeni on Ida Aalberg. Synnyin 1857 ja vietin lapsuuteni punaisessa pikkumäkissä Leppäkoskella, Riihimäen ja Hämeenlinnan junaradan varressa. Isäni Antti Aalberg oli ratamestari ja äitini Charlotta Lindroos taloudenhoitaja. Me olimme oikea suurperhe: yhteensä seitsemän lasta, joista minä olin toiseksi vanhin. Meidän perheessä kaikki lapset pääsivät kouluun, se oli aikanamme varsin harvinaista. Olinkin hyvin onnellinen kuutisen vuotta kestäneistä opinnoistani, olin aina ahkera ja aktiivinen.

Käyhillä maalaistytäillä oli tuohon aikaan oikeastaan kolme mahdollisuutta: etsiä palveluspaikka, jäädä kotiin täitä tekemään tai mennä naimisiin. Minä en halunnut noista yhtäkään. Minä halusin teatteriin! Ensimmäisen teatterikipinän koin 16-vuotiaana, kun pääsin näyttelemään joululomalla kotiseudulle palanneiden ylioppilaiden kanssa. Se oli mahtavaa! Vuotta myähemmin päätin lähteä kotoa ja pyrkiä Suomalaiseen Teatteriin Helsinkiin, jonne Kaarlo Bergbom minut sitten hyväksyikin harjoittelijanäyttelijäksi.

Ensimmäiset teatterivuodet olivat lähinnä kovaa harjoittelua ja maaseutukiertueita. Ensimmäinen menestysroolini oli Boriska, Kylän heittiä -nimisessä unkarilaisessa näytelmässä. Olin silloin parikymppinen. Pian sen jälkeen sain useita muitakin tähtirooleja. Jo urani varhaisesta vaiheesta lähtien olin kansainvälisesti suuntautunut. Tein opinto- ja esiintymismatkoja Saksaan, Ranskaan ja Pohjoismaihin. Harjoittelin ankarasti. Koin ulkomailla hyviä hetkiä, mutta täydellinen menestyminen kaatui kielitaitoon – ääntäminen vieraalla kielellä osoittautui kohtalokkaan vaikeaksi.

Erosin Suomalaisesta Teatterista vuonna 1885, mutta senkin jälkeen vierailin usein siellä. Teatterin perustaja ja johtaja Kaarlo Bergbom oli sekä voimakas vaikuttaja elämässäni että hyvä ystäväni. Muutenkin minulla oli paljon arvovaltaisia ja korkeakoulutettuja ystäviä. He auttoivat minua sammuttamaan loputonta tiedonjanoani. Näytteleminen oli minun velvollisuuteni, kutsumus, jolle olin uskollinen. 1900-luvulla ohjasin ja näyttelin vielä joitakin vuosia kiinnityksellä Kansallisteatterissa. Menestyksekkäämmiksi osoittautuivat kuitenkin omat kiertueeni sekä täällä kotimaassa että ulkomailla.

Olin naimisissa kaksikin kertaa, ensin lakimies ja suomalaisuustaistelija Lauri Kivekkään ja sitten pietarilaisen vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandin kanssa. Minulla ei ollut lapsia. Sukuni oli minulle hyvin tärkeä, samoin luonto, joka toimi hyvin vastapainona teatterielämälle. Teatteri pysyi läpi elämäni suurena rakkautenani.

Mielestäni onnistuneimpia roolitäitäni olivat Nukkekodin Noora, Romeon ja Julian Julia, Maria Stuart, Hamletin Ofelia ja Hedda Gabler näytelmän samanniminen päähenkilä. Näistä pukuhuoneeni puvuista osa on minun itsen ulkomaisissa muotihuoneissa teettämiäni kuten Magdan puku näytelmään Koti ja osa sellaisia jotka on toteutettu Emilie Bergbomin, tohtori Kaarlo Bergbomin, sisaren valvonnan alaisena. Niitä pukuja, jotka teetettiin teatterissa, jotain tiettyä roolia varten, ovat vuosikymmeniä minun jälkeeni käyttäneet useat eri näyttelijät. Luultavasti viimeisen kerran kun vietettiin minun syntymäni satavuotisjuhlaa vuonna 1957, jonka jälkeen ne lahjoitettiin Teatterimuseolle. Pukuihin on tehty vain hiukan korjauksia, kavennuksia ja levennyksiä. Vaikka minun pukujani on enimmäkseen pitänyt suurentaa muille näyttelijäille. Tämä on hiukan nolo tapaus, mutta minun on pakko kertoa se.

Olin urani alkuaikoina hyvin laiha. Näyttelin päähenkilää Sakari Topeliuksen näytelmässä Regina von Emmeritz muistaakseni vuonna 1882. Kun olin kuolemassa, näytelmän kuningas käski henkilääkärinsä auttaa minua. Lääkärin oli tarkoitus läytää poveltani myrkytetty kirje. Tohtoria näyttelevä Iisakki Lattu tarkasteli minua kun makasin kuolleena maassa ja sanoi: ”Kaks´ pientä pistoa ja verta rahtunen. Tään kirjeen poveltansa läysin.” Mutta kirjeen sijasta lääkäri veti esiin pitkän valkoisen sukan, joka oli laitettu pukuni alle kohottamaan poveani.