Teatteri, näyttämö ja lavastus
Heini Räsänen
Shakespearen (1564-1616) ajan teatteri Englannissa
Kiertävä teatteriseurue esiintyy torilla.
Keskiajan teatterista renessanssidraamaan
Keskiajan teatteritaidetta Euroopassa voi käsitellä melko yhtenäisenä kokonaisuutena, koska henkisesti Eurooppaa johti vielä yhtenäinen kirkko,
jonka ansiosta eri maiden teatterikäytännöissä ei ollut suuria eroja.
Keskiajalla, noin 600 vuoden aikana, teatterista itsestään oli tullut yhä monimuotoisempaa.
Se oli kehittynyt yksinkertaisesta liturgisesta näytelmästä monipäiväisiksi esitysjuhliksi.
1500-luvulla teatteritaide alkoi kehittyä eri tavoilla eri maissa. Siihen vaikutti yhtenäisen kirkon vallan romahtaminen,
sekä kansallisvaltioiden ja kansallistunteiden vahva nouseminen. Kansankielen asema korostui, kun näytelmät kirjoitettiin omalla kielellä,
eivätkä muun maalaiset pystyneet ymmärtämään niitä.
Näytelmissä ei enää myöskään käytetty uskonnollisia aiheita ja näin viimeinkin yhdistävä tekijä eurooppalaisesta teatterista katosi.
Teatterin asema yhteiskunnassa muuttui radikaalisti, kun uskonnollisten näytelmäsarjojen esitykset kiellettiin.
Antiikin Kreikassa ja Roomassa ja keskiaikaisessa Euroopassa teatteri oli nauttinut hallituksen ja kunkin ajan vallitsevan uskonnollisen ryhmän tukea.
1500-luvun alussa teatteri menetti kansallisen ja uskonnollisen merkityksensä ja sen piti alkaa toimia taiteellisella ja kaupallisella pohjalla. Kun uskonnollisia aiheita ei enää hyödynnetty, alettiin tutkia ja tarkastella kreikkalaisia ja roomalaisia tekstejä ja kirjoituksia. Niiden yhdistelmänä eri maissa syntyi uudenlaista teatteria, jonka voi sanoa olevan klassisen ja keskiajan perinnön sekoitus eli renessanssidraama.
Englantilaisen teatterin kehitys
Ennen Elisabetin aikaa teatteria oli Englannissa noin 150 vuoden ajan esitetty juhlasaleissa, kauppatoreilla ja luostarien pihoilla.'
Vielä kauemmin sitä oli esitetty kirkoissa ja kirkonpihoilla.
1500-luvun katsojat olivat tottuneet yksinkertaisiin näyttämöihin, jotka oli rakennettu esimerkiksi majatalon pihalle.
Näyttämö syntyi korotetusta lavasta, jonka takana oli väliseinä, jossa oli kaksi oviaukkoa ja joiden yläpuolella oli parvi.
Katsojat hyväksyivät myös markkinakentille ja kylien nurmikoille rakennetut esiintymislavat, joiden taustalla oli koju tai teltta.
Katsojilla ei ollut tarkasti määriteltyjä odotuksia siitä, miltä teatteritalon tai näyttämön piti näyttää ja minkä kokoinen sen piti olla.
Shakespearen aikaa kutsutaan historiassa Elisabetin ajaksi
Elisabetin ajaksi nimitetään aikakautta vuodesta 1558 vuoteen 1603, jolloin kuningatar Elisabet I hallitsi Englannissa.
William Shakespearen, joka syntyi vuonna 1564 ja kuoli 1616, voi sanoa olleen ”Elisabetin aikainen”, vaikka hän elikin vielä
13 vuotta kuningattaren kuoleman jälkeen.
Yksityiset ja julkiset teatterit
Elisabetin aikana toimi kahdenlaisia teattereita yksityisiä ja julkisia (private theatres ja public playhouses).
Yksityiset teatterit olivat yleensä kooltaan paljon pienempiä kuin julkiset teatterit Yksityisiin mahtui noin 500 katsojaa, kun julkisiin teattereihin voitiin ottaa jopa 3000 hengen yleisö ja ne olivat ulkoilmateattereita.
Vain varakkaat ihmiset saattoivat käydä katsomassa yksityisten teattereiden esityksiä, koska pääsylippujen hinnat olivat niin korkeat. Samat teatteriseurueet saattoivat esiintyä sekä yksityisissä, että julkisissa teattereissa.
Julkiset teatterit (public playhouses)
1500-luvun loppupuolella Lontoossa oli useita pysyviä julkisia teatteritaloja. Teatteri sijaitsivat kaupungin laidalla, muurien ulkopuolella.
Niiden läheisyydessä oli areenoita, joissa järjestettiin eläinnäytöksiä, kuten karhu- tai koiratappeluita.
Julkisten teattereiden sijainti Lontoossa 1590–luvulla.
Kaupungin pohjoisosassa sijainneet The Theatre rakennettu 1576 ja The Curtain vuodelta 1577 olivat vanhimmat teatteritalot.
Thamesin toiselle rannalle rakennettiin The Rose vuonna 1587 ja The Swan vuonna 1595.
Maanvuokrakiistojen takia Theatre-teatteri purettiin vuonna 1598 ja sen puuosat siirrettiin toiselle puolelle kaupunkia lähelle Rose-teatteria ja uuden talon nimeksi tuli The Globe.
Tämä teatteri oli ryhmän, The Lord Chamberlain´s Men, kotiteatteri, johon Shakespeare kuului. 1619 rakennettiin The Hope, jota käytettiin sekä eläinnäytöksiin että teatteriesityksiin.
Parlamentin käskystä teatteritalot purettiin vuosien 1642 ja 1644 välisenä aikana.
The Globe, teatteri jossa William Shakespeare toimi.
Elisabethin ajan teatterin pohjakaava.
Takanäyttämön yläpuolella oli pylväiden kannattelema katos, kaksi ovea, joista näyttelijät saattoivat tulla näyttämölle tai poistua sieltä, sekä verholla näyttämöstä erotettu komero,
jota saatettiin käyttää esimerkiksi hautaholvina tai makuuhuoneena. Etunäyttämö oli avoin ja kooltaan noin 6x6 metriä ja se ulottui yleisö keskelle.
Näyttämön lattiassa oli luukkuja, joista voitiin tehdä sisääntuloja ja poistumisia.
Näyttämöä ympäröivät kolmekerroksiset katetut parvet, joissa istui yleisöä. Osa yleisöstä seisoi rakennuksen keskellä,
”sisäpihalla”, näyttämön ympärillä. Jos satoi vettä, näyttelijät ja pihalla olleet katsojat kastuivat.
Muusikot sijoitettiin näyttämön takana olevalle parvelle, jota voitiin käyttää esityksissä, mm. Romeon ja Julian parvekekohtauksessa.
Parven yläpuolella oli koppi, jossa oli kaikenlaista näyttämökoneistoa ja äänitehosteita, esimerkiksi kanuuna. Sieltä voitiin laskea näyttämölle rekvisiitta ja yliluonnollisia olentoja, kuten jumalia.
Eri tasojen välillä oli portaat, joiden kautta näyttelijät siirtyivät paikasta toiseen.
Elisabethin ajan teatterin poikkileikkaus.
Julkisissa teattereissa ei käytetty keinovaloa, joten esitykset piti järjestää valoisaan aikaan.
Ne alkoivatkin aina iltapäivällä kello kaksi. Esityksiä ei erityisesti mainostettu vaan katsojat tiesivät,
että esitys on tulossa kun teatterin katolla liehui lippu. Valkoinen merkitsi komediaa, purppuran värinen historiallista näytelmää ja musta lippu tragediaa.
Lavastus
Yleisissä teattereissa käytettiin vain vähän lavasteita tai näyttämömaalausta ja muita todellisuusvaikutelmaa luovia keinoja ei käytetty lainkaan.
Shakespearen ajan näyttämöä voikin kutsua ”konventionaliseksi teatteriksi”, koska mis en scène eli näyttämöllepano eli lavastus eivät pyrkineet luomaan todellisuusilluusiota.
Useimmissa esityksissä näyteltiin teatterin keskellä sijaitsevalla päänäyttämöllä.
Jos kohtauksessa tarvittiin korkeaa, paikkaa käytettiin näyttämön takaosan parvea, ja jos kohtaus tapahtui hautaholvissa,
se esitettiin etunäyttämön alla. Shakespearen ajan näyttämön piti ilman erityisiä lavasteita sopia useaan tarkoitukseen.
Esimerkiksi Atoniuksessa ja Kleopatrassa on 43 kohtausta, jotka kaikki esitettiin samalla näyttämöllä ilman lavasteiden vaihtoa.
Osa lavastuksesta oli ns. ”puhuttua lavastusta” eli roolihenkilöiden vuoropuhelussa tai monologissa kerrottiin, missä ollaan.
Paikan ilmaisemisessa saatettiin käyttää myös rekvisiittaa ja liikuteltavia lavastuselementtejä:
tuoleja, pöytiä, palleja, sänkyjä, mattoja, tyynyjä, verhoja, siirrettäviä lavoja, valtaistuimia, telttoja ja katoksia,
alttareita ja saarnastuoleja, rattaita, auringon ja kuun kuvia, sateenkaaria, kalliota, Muhammed-patsaita, rappusia ja telineitä,
hirsipuita, partoja, ruumisarkkuja, ruumiita, aitoja, olkia... Lavastus muistutti ehkä keskiaikaisien mansioinien tyyliä.
Näyttämövaihdot ilmaistiin usein tekstillä tai kyltillä.
Koska esitykset tapahtuivat ulkona päivänvalossa, yökohtaukset esitettiin yksikertaisesti sytyttämällä tai ottamalla esiin kynttilä tai lyhty.
Esiintyjien ja katsojien välillä vallitsi sanaton sopimus hyväksyä viitteellinen näyttämökuva.
Esimerkiksi Shakespearen näytelmän Henrik V prologissa sanotaan, että esityksessä luotetaan katsojien mielikuvitukseen ennemminkin
kuin realistisiin ulkoisiin keinoihin. Teksti sai näyttämön elämään.
Puvut
Elisabetin aikaisen näyttämön keskipiste oli näyttelijä ja puvut olivat sen tärkeä visuaalinen elementti,
koska erityistä lavastusta ei ollut juuri lainkaan ja rekvisiitta oli niukkaa ja ilmaisi ainoastaan esityksen paikkaa ja aikaa.
1500–luvun puolivälistä vuoteen 1642 teatteripuvuissa pätivät samankaltaiset säännöt kuin keskiajalla.
Roolihenkilöt, riippumatta ajasta, jota he esittivät, käyttivät Elisabetin ajan vaatteita.
Pukuihin liitettiin merkki, joka kertoi katsojille, mistä aikakaudesta näytelmässä oli kyse.
Jopa historiallisissa näytelmissä oli oman ajan puvut.
Jos käytettiin roolivaatteita, jotka olivat erilaisia kuin ajan tyyli, niitä pidettiin epämuodikkaina tai katsoja ymmärsi,
että esitettiin klassista roolihenkilöä. Robin Hoodilla, Henry V:llä, Falstaffilla ja Rikhard III:lla oli kullakin omantyylinen pukunsa,
josta heidät tunnisti. Turkkilaisia, intialaisia, juutalaisia ja espanjalaisia esittävillä näyttelijöillä oli kansallispuvut.
Haamuilla, noidilla, keijuilla, jumalilla ja allegorisilla hahmoilla sen sijaan oli mielikuvitukselliset vaatteet.
Esityksissä näyttelijät ja katsojat olivat lähellä toisiaan pukujen leikkaukset ja materiaalit näkyivät hyvin.
Sen takia roolivaatteiden piti olla aitoja ja muodin mukaisia.
Koska pukujen merkitys koko esitykselle ja näyttelijäntyölle oli suuri, roolivaatteet olivat upeita ja elegantteja.
Näyttelijä eivät itse maksaneet pukujaan vaan teatteriryhmät ostivat suurimman osan puvuistaan.
Joskus aateliset tai jopa kuninkaallinen perhe lahjoitti vaatteita näyttelijäseurueille.
Erikoisefektit ja musiikki
Musiikilla oli tärkeä merkitys Shakespearen ajan teatterissa. Useimpien näyttelijöiden piti osata laulaa,
koska esityksissä oli paljon lauluja. Orkesteri oli mukana koko näytöksen ajan.
Äänimaailma loi aikaa, paikka ja tunnelmaa. Rummuilla ja trumpetilla saatiin aikaan jännittäviä näyttämötilanteita,
esimerkiksi kun kaksi pataljoonaa kohtaa toisensa ja sotii.
Teatterit suljettiin vuonna 1642
Kuningas Charles I (vallassa 1625 – 1649) halusi hallita absoluuttisena monarkkina eli yksinvaltiaana Englantia.
Vuosina 1629 vuoteen 1640 hän hallitsikin maata ilman Parlamenttia.
Lopulta taloudelliset ongelmat pakottivat hänet kutsumaan Parlamentin koolle, joka ei antanut kuninkaan määrätä ja kerätä lisää ja uusia veroja,
ellei hän suostuisi rajoittamaan valtaansa. Charles I ei suostunut luopumaan yhdestäkään oikeudestaan ja vuonna 1642 syttyi sisällissota.
Miltei kaikki kuninkaan vastustajat olivat puritaaneja ja jo se aloitti uskonnollisen vastustuksen teattereita kohtaan.
Teatteriryhmät joutuivat epäsuosioon myös sen vuoksi, että ne olivat kaikki kuninkaallisen perheen suojeluksessa.
Vuonna 1642 Parlamentti käytti maan sekasortoista tilaa syyksi sulkea teatterit ensin viideksi vuodeksi.
Kun tuo aika oli kulunut, puritaanit olivat vallassa ja he päättivät, että teattereita ei enää avata lainkaan.
Teatterirakennukset olivat jo siihen mennessä purettu. Näin loppui yksi teatterin upeimmista ja tuotteliaimmista kausista.