Lavastajat astuvat näyttämölle
Lavastajien ammatin vahvistuminen ja lavastajien ammatillinen järjestäytyminen ajoittuvat Suomessa 1920-luvulle. Jo tätä ennen jotkut teatterit palkkasivat vakinaisia lavastajia, ja yksittäisten lavastusten suunnittelussa saatettiin käyttää kuvataiteilijoita. Suomen Kansallisteatteri esimerkiksi tilasi Pekka Haloselta suunnitelman teatteritalon avajaisissa esitettyyn näytelmään Pohjolan häät (1902).
Termi "lavastus" otettiin käyttöön vasta 1920-luvulla. Alan muotoutumisen vaiheesta kertoo, että lehtiartikkeleissa käytettiin lavastajista ja lavastuksista myös muita termejä, kuten teatteriarkkitehti, näyttämöasetus ja teatteridekoratsiooni.
Lavastajien ammattikunnan muodostuminen
Ensimmäisillä lavastajillamme oli usein kuvataiteilijan koulutus. Aikakauden tärkeitä kuvataidekouluja Suomessa olivat Helsingissä toiminut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulu sekä Turun ja Viipurin piirustuskoulut. Lisäksi käytiin mahdollisuuksien mukaan ulkomailla opiskelemassa. Varsinaista lavastajan koulutusta ei vielä ollut tarjolla.
Näyttelyssä esitellyistä lavastajista Matti Warén ja Jussi Kari tekivät lavastajantyötä pääasiallisena ammattinaan. Muut taiteilijoista toimivat teatterilavastajina joko lyhyen aikaa tai epäsäännöllisesti muun työnsä ohella.
Lavastaminen oli uutena taidemuotona kiinnostava tapa päästä luomaan visuaalisia kokonaisuuksia. Lavastustaide myös lisäsi taiteellisen työn tekemisen ja sillä elannon ansaitsemisen mahdollisuuksia aikana, jolloin taiteilijoiden oli vaikea tulla toimeen taloudellisesti. Taiteilijoiden määrä oli kasvanut, mutta yksityiset taidemarkkinat olivat Suomessa hyvin pienet. Julkisista tilaustöistä jouduttiin kilpailemaan, ja niiden toteuttamisessa tuli huomioida tilaajan mielipide.
1900-luvun alkupuolella teatterialalla työskentelevät ihmiset alkoivat järjestäytyä asemansa parantamiseksi. Myös lavastustaiteilijat perustivat vuonna 1928 oman yhdistyksensä, Suomen Lavastustaiteilijain Liiton. Aloitteen liiton perustamiseksi teki Tampereen Teatterin lavastaja, kuvataiteilija Uuno Eskola. Hänen lisäkseen mukana olivat Wäinö Aaltonen, Karl Fager, Jussi Kari, Yrjö Ollila, Martti Tuukka, Matti Warén ja Nils Wohlström.
Kyseessä ei vielä ollut varsinainen ammattiliitto, mutta jo nyt toimittiin lavastajien aseman parantamiseksi. 1930-luvulla teatterinjohtajille lähettämässään kirjeessä yhdistyksen puheenjohtaja Wäinö Aaltonen ja sihteeri Yrjö Ollila vaativat parannuksia lavastajien työoloihin: kiinnityksiä teattereihin, mahdollisuuksia opintomatkoihin ulkomaille ja erityisesti lavastajien näyttelemisvelvollisuuden lopettamista.
Lavastus taiteen kentälle
Uudenlaisen lavastuskäsityksen syntyyn liittyi olennaisesti lavastajien esiinmarssi ja lavastuksen nostaminen esille taiteena. Lavastustaiteen laajempaa tuntemusta lisättiin näyttelyiden ja lehtiartikkeleiden avulla. Yksi tärkeistä taustavaikuttajista oli monipuolinen teatterimies Jalmari Lahdensuo.
Jalmari Lahdensuon aloitteesta Suomen Näyttämöiden Liitto järjesti "näyttämötaidenäyttelyn" Stenmanin taidesalongissa Helsingissä keväällä 1924. Kyseessä oli ensimmäinen pohjoismaissa järjestetty lavastustaiteen näyttely, ja siihen osallistui paitsi suomalaisia myös ruotsalaisia, virolaisia, saksalaisia ja puolalaisia lavastajia. Esillä oli lavastus- ja pukuluonnoksia, valokuvia, lavastuspienoismalleja ja teatteripukuja. Akateeminen Kirjakauppa esitteli samassa yhteydessä näyttämötaidetta käsittelevää kirjallisuutta. Näyttämötaidenäyttely sai runsaasti huomiota paitsi teatterilehdissä myös sanomalehdissä.
Syksyllä 1924 suomalaisten lavastajien töitä oli esillä Wienissä pidetyn kansainvälisen teatteri- ja musiikkifestivaalin lavastusnäyttelyssä ja keväällä 1925 Turun Taidemuseossa. Vuonna 1925 suomalaisten lavastajien oli tarkoitus osallistua Pariisiin Suureen taideteollisuusnäyttelyyn, mutta tähän ei saatu kerättyä tarvittavia varoja. Myöhemmin ainakin lavastaja Matti Warénin lavastusluonnoksia oli esillä kansainvälisissä näyttelyissä, esimerkiksi New Yorkin Museum of Modern Art -museon kansainvälisessä lavastustaiteen näyttelyssä vuonna 1934. Näyttelyissä esillä olleita Yrjö Ollilan ja Matti Warénin luonnoksia on kuvituksena tämän verkkonäyttelyn osiossa "Lavastustaiteen murroskausi".
Lavastustaidetta käsiteltiin 1920-luvulla ahkerasti Työväen Näyttämötaide -lehdessä ja Jalmari Lahdensuon päätoimittamassa Näyttämö-lehdessä. Myös lavastajat itse kirjoittivat lehtiin ulkomailla näkemistään uusista ilmiöistä ja lavastustaiteen historiasta. Näin lavastustaiteen merkitystä tuotiin alan ammattilaisia laajempien piirien tietoisuuteen. Samaan aikaan teatterialan lehdissä osoitettiin kiinnostusta valaistuslaitteita ja valosuunnittelun uusia mahdollisuuksia kohtaan. Lavastustaidetta käsittelevien lehtiartikkelien määrä väheni 1930-luvulla lavastustaiteen aseman vakiintuessa ja lavastusten tyylin muuttuessa 1920-luvun tyyliä hillitymmäksi. Myöskään teatteriarvosteluissa ei enää käsitelty lavastuksia yhtä runsaasti kuin 1920-luvulla.
Lavastuksen merkitystä korostettiin viittaamalla siihen nimenomaan taiteena ja luovana työnä. Taiteilijan luovuuden painottaminen on yleisemminkin yksi modernistiseen taiteeseen liitetyistä piirteistä. Esimerkiksi tunnettua ja arvostettua kuvataiteilijaa Wäinö Aaltosta nostettiin esille lavastustaiteesta puhuttaessa. Taiteen ja luovuuden korostaminen tiivistyy Turun Näyttämötaidenäyttelyn arviossa seuraavasti:
Meillä äsken vielä niin tavallinen naturalistinen todenmukaisuuden tavoittelu näyttää olevan väistymässä syvenevän taiteilijanäkemyksen ja voimakkaan luomispyrkimyksen edestä. Tällä tavalla eteenpäin rientäen muuttuu helposti se yleisössäkin tähän saakka vallinnut käsitys, että näyttämömaalaus on vain käsityötä, josta taide on kaukana. Kuta useampi tositaiteilija syventyy tähän suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia lupaavaan alaan, sitä kauemmaksi edellämainittu väärä käsitys katoaa.
(Heikki Välisalmi: Turun Näyttämötaidenäyttely. Näyttämö 7-8.1925.)
