Eurooppalaisen modernistisen lavastustaiteen synty ajoittuu 1800- ja 1900-luvun vaihteeseen. Suomessa yksittäisiä modernistisia lavastuksia nähtiin 1910-luvulla, mutta 1920- ja 30-luvulla uudistuminen pääsi vauhtiin. Sotien välisenä aikana myös lavastajan ammatti vakiintui Suomessa. Ensimmäisillä varsinaisilla lavastajillamme oli useimmiten kuvataiteilijan tausta, ja moni heistä tutustui modernistiseen kuvataiteeseen ja teatteri-ilmaisuun muualla Euroopassa.
Eurooppalaisen taide-elämän tunnelmia 1920-luvulla on kuvattu iloisiksi, uudistusmielisiksi ja tulevaisuuteen uskoviksi. Toisen maailmansodan lähestyessä tunnelmat synkkenivät, kansallismielisyys ja äärioikeistolaisuus valtasivat alaa. 1930-luvun taiteen osalta on puhuttu antimodernista vaiheesta. Suomalaisessa taiteessa on tunnistettu vastaavat vaiheet.
Sotien välisen taide-elämän virtausten ja tunnelmien kahtiajakoa ei ole nykyisin kuvattu jyrkäksi. Sen sijaan on korostettu monimuotoisia ja tilannekohtaisia taiteellisia pyrkimyksiä. Myös yksittäisten taiteilijoiden tuotannossa on nähty erilaisia juonteita ja vaikutteita: yhtäältä kansalliseksi tulkittua realismia ja toisaalta kansainvälisen modernismin eri tyylejä. Tämä on tulkittu muun muassa tasapainotteluksi aikakauden paineissa.
Taiteen yleinen ilmapiiri näkyi myös suomalaisessa teatterissa ja lavastustaiteessa, ja teatteriesitykset sisälsivät sekä perinteistä että uutta ilmaisua. Kuten aikakauden suomalaiset taiteilijat yleensä, myös varhaiset lavastajamme suosivat modernismin osalta maltillisia virtauksia. Eri vaiheissa kuitenkin painottui eri suuntausten merkitys.
Sotien välisenä aikana suomalainen lavastustaide oli vahvasti sidoksissa maalaustaiteeseen. Toisaalta alan uranuurtajat alkoivat etsiä lavastuksen keinoja myös muista suunnista, erityisesti arkkitehtonisemmista näkökulmista. Tässä näyttelyssä tutustumme kumpaankin painotukseen seuraavien kuvataidetaustaisten lavastajien kautta: Wäinö Aaltonen (1894–1966), Jussi Kari (1887–1951), Yrjö Ollila (1887–1932), Eero Snellman (1890–1951) ja Matti Warén (1891–1955).