Modernistinen lavastustaide
Varhainen modernistinen lavastustaide vastusti vallalla olleen lavastusperinteen pyrkimystä todellisuusilluusioon. Lavastukseksi ei myöskään enää kelvannut tyyppikulissi. Lavastussuunnitelma luotiin tiettyä teatterituotantoa varten, tietyn kokonaistaideteoksen osaksi. Modernistisen lavastustaiteen tunnuspiirteisiin kuuluu taiteilijan yksilöllisen näkemyksen korostaminen. Lavastaja luo yhtenäisen kokonaisuuden, jolle on olennaista metaforinen taso. Teatteriuudistaja Edward Gordon Craigin (1872‒1966) esikuvaa seuraten modernistisiin lavastuksiin on usein luotu visuaalinen keskeismetafora, joka ohjaa koko esityksen tulkintoja. Modernistisessa lavastuksessa on tyypillisesti korostunut muodon ja funktion yhteys.
Modernistisen lavastustaiteen varhaisissa teoksissa voi hahmottaa kaksi eri painotusta: kaksiulotteisen maalauksellisuuden ja kolmiulotteisen arkkitehtonisuuden. Suomessa 1920-luvun alkupuolen modernismi edusti maalauksellista painotusta. Tässä suhteessa jatkettiin aikaisempaan perinteeseen liittyvien tyyppikulissien linjalla. Maalauksen tyyli sen sijaan rikkoi tietoisesti todellisuusilluusiota. 1920-luvun loppupuolelta lähtien suomalaiset uudistajat alkoivat painottaa lavastuksen kolmiulotteisuutta. Verkkonäyttelyssä lavastustaiteen uranuurtajien työtä esitellään nimenomaan maalauksellisen ja arkkitehtonisen lavastuksen näkökulmista.
Kiinnostus arkkitehtoniseen lavastukseen ei sysännyt maalauksellista lavastusta menneisyyteen. Molempia lähestymistapoja hyödynnettiin tuolloin – ja niitä hyödynnetään edelleen. Käytännössä maalauksellisella ja arkkitehtonisella lavastuksella ei ole terävää rajaa. Yksittäisissä lavastuksissa on usein piirteitä molemmista lähestymistavoista.
Verkkonäyttelyssä käytetyn jaottelun tarkoituksena on tuoda esille yksi sotienvälisen ajan lavastustaiteen kiinnostava muutosprosessi, joka puolestaan nivoutui useisiin modernistisiin tyylisuuntauksiin. Jaottelu kenties auttaa hahmottamaan myös muiden aikojen lavastuksia ristivalotuksen kautta. Voidaan puhua näyttämökuvasta, tapahtumien taustasta ja kehyksestä, jota vasten yleisö esitystä katsoo. Toisaalta teatterilavastus on kolmiulotteisen toiminnan tilan, esityksen oman maailman ja mittasuhteiden luomista.
Luonnosten, valokuvien ja muiden lähteiden avulla nähdään, että 1920- ja 30-luvun lavastustaiteella oli runsaasti yhteneviä piirteitä aikakauden kuvataiteen ja jossain määrin myös arkkitehtuurin kanssa. Tässä näyttelyssä lavastustaidetta ei kuitenkaan ole tarkoitus samaistaa kuvataiteeseen tai arkkitehtuuriin. Lavastuksella on oma muotonsa ja toimintaympäristönsä, jossa lavastajan itsenäinen työ asettuu osaksi teatterin taiteellisen ryhmän, erityisesti ohjaajan kanssa rakennettua kokonaistaideteosta.
