Arkkitehtoninen lavastus
Arkkitehtonisen lavastuksen painottaminen liittyi 1900-luvun alkupuolella useisiin modernistisiin teatterivirtauksiin. Tärkeimpiä suunnannäyttäjiä olivat 1800- ja 1900-luvun vaihteesta lähtien englantilainen Edward Gordon Craig (1872–1966) ja sveitsiläinen Adolphe Appia (1862–1928).
Lavastus oli Appialle ja Craigille elimellinen osa teatteriesityksen kokonaistaideteosta. Näytelmän tapahtumapaikan kuvittamisen sijasta huomio oli tulkinnallisella tasolla. Appian ja Craigin lavastukset olivat pelkistettyjä, yhdenmukaiseen tyyliin toteutettuja rakennelmia, joissa näyttelijät liikkuivat. Valaistus oli olennainen osa lavastuksia, ja värien symbolinen merkitys oli tärkeä.
Adolphe Appian ja Edward Gordon Craigin ajatukset olivat hyvin radikaaleja omana aikanaan, ja heidän visioitaan toteutettiin 1900-luvun alkupuolella vielä varsin vähän. Sen sijaan heidän kirjoituksensa ja teoriansa vaikuttivat seuraavien sukupolvien teatterintekijöihin, myös varhaisiin suomalaisiin lavastajiin. Suomessa Craigin ja Appian lavastusnäkemyksistä julkaistiin lehtiartikkeleita jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Näyttämöille vaikutteet siirtyivät hitaasti ja eri tavoin muuntuneina.
Suomessa arkkitehtonisen lavastustaiteen puolesta kirjoitettiin 1920- ja 30-luvun vaihteessa erityisesti Tulenkantajat-lehdessä. Arkkitehti P. E. Blomstedt kritisoi sekä aikaisemman perinteen naturalistis-romanttisia kulisseja että maalauksellisuuteen perustuvia modernistisia lavastuksia. Kaksiulotteinen lavastus ei Blomstedtin mukaan muodostanut toimivaa taustarakennetta näyttelijöiden liikkeille, henkilöryhmityksille, jne. Lisäksi Blomstedt kritisoi, että lähinnä kuvataiteilijoista koostuva lavastajakunta loi kuvituksia, jotka jäivät irralliseksi teatteriesityksen kokonaisuudesta. Lavastuksista tehtiin ikään kuin itsenäisiä taideteoksia, ja siksi ne hallitsivat esitystä liikaa. Blomstedtin mukaan lavastajalla tuli olla arkkitehdin asenne, jolla luotaisiin kokonaisuutta palvelevaa soveltavaa taidetta.
Varsinainen arkkitehtuuri oli pohjoismaisen klassismin (1920-luvun klassisismi) myötä pelkistynyt. Historiallisia viittauksia käytettiin, mutta aikaisempia kertaustyylejä säästeliäämmin. 1920- ja 30-luvun vaihteessa Suomeen saapui funktionalismi, joka pyrki ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuuteen. Muoto pelkistyi entisestään, mutta harvakseltaan käytettiin art decon geometrispainotteista koristelua. Nämäkin suuntaukset heijastuivat lavastustaiteeseen.
Tulenkantajiin teatterista kirjoittanut Elsa Enäjärvi nosti artikkeleissaan esille muun muassa Wäinö Aaltosen ja Yrjö Ollilan lavastuksia, jotka vastasivat muuttuneita ihanteita. Esimerkiksi Matti Warénin lavastuslinjaa lehdessä kritisoitiin. Warénin tuotanto oli kuitenkin monipuolinen. Esimerkiksi R.U.R.-lavastus (1928) tukeutui maalauksellisuuteen, mutta siinä voi nähdä arkkitehtonisuuteen liittyviä aihioita. Esimerkiksi Englannin Elisabeth -lavastuksessa (1933) oli jo mukana kolmiulotteisia ja varsin pelkistettyjä rakennelmia.
