Tyyppikulissit väistyvät
Ennen modernistisen lavastustaiteen aikaa teattereissa käytettiin yleensä tyyppikulisseja eli vakiokulisseja. Niiden peruselementti oli kaksiulotteinen, maalattu taustafondi. Lisäksi saatettiin käyttää sivukulisseja sekä pieniä irrallisia osia eli vinjettejä. Samoja kulisseja kierrätettiin eri esityksissä vuosien ajan, joten kuva-aiheiden tuli soveltua yleisimpiin näytelmätyyppeihin. Maalauksen tuli luoda mahdollisimman vahva todellisuusilluusio.
Suomalaisissa teattereissa tyyppikulissit tehtiin usein itse, mutta niitä tilattiin myös ulkomaisista kulissimaalausateljeista. Helsingissä toimi 1910-luvulla jonkin aikaa tanskalaisen Peder Knudsenin lavasteateljee. Ensimmäiset suomalaiset ammattilavastajat, kuten Suomen Kansallisteatterissa pitkään työskennellyt Karl Fager (1883–1962), suunnittelivat ja valmistivat uransa alkupuolella tyyppikulisseja.
Myös tässä näyttelyssä esitellyillä lavastajilla oli kokemusta tyyppikulissien valmistamisesta. Esimerkiksi Yrjö Ollila avusti koristemaalarina työskennellyttä kasvatusisäänsä kulissien maalaamisessa. Matti Warénin ja Wäinö Aaltosen lapsuudenperheet osallistuivat aktiivisesti harrastajateatteritoimintaan, ja nuoruudessaan kumpikin valmisti kulisseja harrastajanäyttämöille.
Vaikka modernistinen lavastustaide alkoi vallata alaa 1920-luvulta lähtien, tyyppikulissien käyttö ja niiden realistinen tyyli pitivät pitkään pintansa uusien käytäntöjen rinnalla. Tietyn teatterituotannon lavastus saattoi erityisesti murroskaudella sisältää myös keskenään erityylisiä elementtejä. Esimerkiksi Eero Snellmanin Nummisuutarit-lavastuksen (1920) tupainteriööri edustaa todellisuusilluusion tavoittelua kun taas puut ovat tyyliltään koristeellisempia.
Tyyppikulissien vanhentumiseen liittyi osaltaan sähkövalojen yleistyminen teattereissa 1800-luvun lopulla. Kirkkaassa sähkövalossa tyyppikulissit olivat alkaneet näyttää kömpelöiltä. Modernistinen lavastustaide sen sijaan erityisesti hyödynsi uudenlaista valoa.
