Kansallisten aiheiden tyylittely
Lavastustaiteen aiempaa vahvempi uudistuminen ajoittui vuoden 1918 sodan jälkeiseen vaiheeseen, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa toteutettiin kansallista eheyttämispolitiikkaa. Aikakauden patriotistis-nationalistinen ilmapiiri vaikutti myös taiteisiin. Erityisesti 1930-luvulla oikeistolainen taidepolitiikka suosi kansallista perinnettä ja suhtautui torjuvasti kansainvälisiin suuntauksiin. Teatterissa ajan ilmapiiri vaikutti useilla tasoilla, ja lavastustaiteessakin voi havaita tasapainottelua kansallisiksi ja kansainvälisiksi koettujen vaikutteiden välillä.
Useilla paikkakunnilla oli vielä 1920-luvulla sekä työväenteatteri että porvarillinen teatteri. Työväenteattereiden toimintaa kuitenkin valvottiin sisällissodan toistumisen pelossa. Osa työväenteattereiden henkilökunnasta joutui lopettamaan teatterityönsä, ja radikaaleiksi koettuja näytelmiä kiellettiin. Kansallisen eheyttämispolitiikan myötä työväenteattereita alettiin 1930-luvun alussa yhdistää porvarillisiin teattereihin.
Poliittisen ilmapiirin merkitystä lavastajien työhön on pohdittu esimerkiksi Wäinö Aaltosen osalta. Aaltonen lopetti lavastusten tekemisen Koiton Näyttämölle 1930, jolloin hän oli työskennellyt sen vakituisena lavastajana vain muutaman vuoden. Yhtenä syynä tähän on pidetty sitä, että kansallistaiteilijan asemaan kohonneen Aaltosen oli ristiriitaista työskennellä työväenteatterissa aikana, jolloin oikeistolainen ilmapiiri kiristyi.
Teattereiden 1920- ja erityisesti 1930-luvun ohjelmistoissa tärkeä kansallinen teema oli Kalevala. Suomen Kansallisteatterissa Kalevalaan liittyivät Lauri Haarlan näytelmä Lemmin poika (1923), Aleksis Kiven Kullervo (1934) ja Kalevalan ilmestymisen 100-vuotisjuhla (1935). Lauri Haarlan Velisurmaajat (1926) puolestaan pohjasi tutkimuksiin historiallisesta pirkkalaisvallan vaiheesta, joka 1920- ja 1930-luvulla nostettiin sankarikaudeksi. Vaikka aiheet olivat kansallisia, Haarlan näytelmien on tulkittu sisältävän kansainvälisen ekspressionismin piirteitä. Warénin lavastukset olivat painotukseltaan perinteisen kaksiulotteisia, mutta ne oli maalattu modernistisesti tyylitellen.
Lauri Haarla ohjeisti Velisurmaajat-näytelmänsä lavastusta otteeltaan kansatieteelliseksi, mutta Warénin lavastus oli kaukana realismista. Värikylläinen maalauksellisuus, kansanomainen koristeellisuus ja vahva tyylittely viittaavat Mir Iskusstva -liikkeen tyyliin. Kaksiulotteisen lavastuksen koristeaiheet olivat suomalaisista ryijymalleista, ja koristelun mittasuhteet ja sijoittelu olivat mielikuvituksellisia. Toisaalta värien tummat sävyt muistuttavat Marraskuun ryhmän ekspressionismia. Lemmin pojassa lavastus oli tyylitellyimmillään viimeisessä näytöksessä, jonka taustafondissa maisema vääristyi ekspressionistishenkisesti.
Myös Kullervon kiitetyssä lavastuksessa perinteinen, suomalainen miljöö esitettiin tyylitellysti. Värit, muodot ja siveltimenvedot olivat nyt hillitympiä kuin 1920-luvulla. Kullervo-lavastuksen pelkistetyissä muodoissa on nähty viitteitä kubismista. Maisematausta ja mustat verhot muodostivat jännitteen, jonka on tulkittu kuvastaneen Kullervon ristiriitaisuutta. Puvut olivat peräisin teatterin aikaisemmista Kalevala-tuotannoista. Warénin muokkauksista huolimatta ne olivat realismissaan tyylillisesti ristiriidassa lavastuksen kanssa.
Kalevalan ilmestymisen 100-vuotisjuhlassa 28.2.1935 esitettiin kooste Kansallisteatterin ohjelmistoon kuuluneista Kalevala-aiheisista näytelmistä. Matti Warén suunnitteli uuden lavastuksen lähes kaikkiin katkelmiin. Yksi näistä oli Eino Leinon Sota valosta -näytelmän Väinämöis-aiheinen prologi. Taustafondiin oli epätyypillisesti maalattu myös henkilöhahmoja, mutta prologi olikin ilmeisesti luonteeltaan lähinnä lausuntaesitys. Tässä lavastuksessa on nähty piirteitä aikansa kansallisesta monumentaalimaalauksesta.
