Saksalaisen Bertolt Brechtin (1898—1956) vaikutus sodanjälkeiseen teatteriajatteluun on merkittävä. Hänen teatterinäkemyksensä perustuu poliittisesti terävään yhteiskunta-analyysiin ja oivaltamiseen. Suomessa Brechtin tuotantoa tunnettiin jo 1930-luvulla, jolloin sitä esitti pieni vasemmistolainen Työväen Näyttämö (1934—39). 1950-luvulla asialla oli Suomen Työväen Teatteri (1947—58) ja ohjaaja Ritva Arvelo oli ensimmäisten joukossa tuomassa Brechtin teatterinäkemystä Suomeen.

Yhteiskunnallisella 1960-luvulla esitysten määrät alkoivat kasvaa, kun nuoret teatterintekijät kiinnostuivat Brechtin älyllisestä ja ihmisen itsekkyyden paljastavasta teatterista. Ohjaajista Brechtiä teki tunnetuksi mm. Eugen Terttula Tampereen Työväen Teatterin vahvojen näyttelijöiden avulla.

Näyttelijäntyön alueella suomalaiset esitykset ovat levänneet tutun samaistumista edellyttävän esitystavan varassa. Kirjoituksissaan ja omissa ohjauksissaan Brecht edellytti vieraannuttavaa, lähinnä näkökulmaa vaihtavaa tekotapaa. Se tarkoittaa, että näyttelijän tulee osoittaa ymmärtävänsä tapahtumien yhteiskunnalliset syyt paremmin kuin roolihenkilö.