1950-luvun modernistinen teatteri etsi eettistä sisältöä ja irtautumista arkikerronnasta. Ranskalaisissa, eksistentialismia sisältävissä näytelmissä pohdittiin ihmisen olemassaoloa ja suhdetta maailmaan. Suomen Kansallisteatteri sekä pienet huoneteatterit kunnostautuivat uuden ja kokeilevan draaman esittelijöinä.

Uusi ulkomainen dramatiikka toi näyttämöille myös lähihistorian poliittisen tilinteon avainnäytelmät kuten Jean-Paul Sartren Altonan vangit ja Rolf Hochhutin Sijainen. Dokumentaaripohja ja kiihkoton ote olivat toisen maailmansodan taakseen jättäneessä Euroopassa ainoa tapa käsitellä vaikeita aiheita.

1950-luvun lopulla esiin tullut uusi ja kokeileva tyylilaji, absurdismi, kiehtoi ja kummastutti. Elämän mielettömyyttä ja hallitsemattomuutta kuvaavat näytelmät saivat ristiriitaisen vastaanoton. Samuel Beckettin ja Eugène Ionescon näytelmiä ohjasivat lähinnä nuoremman polven ohjaajat Jack Witikka, Jaakko Pakkasvirta ja Vivica Bandler.

Tampereen näytelmäkilpailu