Sotien jälkeen kaupunkien rahoitus ja vastuu teattereiden hallinnosta alkoivat kasvaa. 1960-luvun alussa kaupungit alkoivat rakentaa näyttäviä ja modernilla näyttämötekniikalla varustettuja teatteritaloja. Rakentaminen jatkui 1990-luvun alkuun.

Maaltamuutto kasvatti teattereiden yleisömääriä, ryhmämyyntiä tehostettiin ja bussikuljetukset maaseudulta lisääntyivät. Musiikkinäytelmät ja lastenteatteri tulivat pysyvästi ohjelmistoihin.

Alueteatteritoiminta, päämääränään vähentää alueellista, taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta, nousi keskeiseksi teatteripolitiikassa. Se tarjosi pienille maakuntateattereille mahdollisuuden laajentaa yleisöpohjaa ja kehittää toimintaansa.

Kaupunginteattereita lähtivät johtamaan nuoret ja edistykselliset ohjaajat, mm. Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg Turkuun ja Jouko Turkka Joensuuhun. Taiteellisesti korkeatasoisista ja keskustelua herättävistä esityksistä huolimatta johtajat joutuivat ohjelmistokysymyksissä usein konfliktiin hallinnon kanssa. ”Teatterisotia” koettiin 1970-luvulla eri puolilla Suomea ja ne päättyivät usein radikaalin johtajan lähtöön.

Tyhjenevä maaseutu teatterissa       Sukupolven ohjaajat