1920-luvun jakautuneella teatterikentällä esitettiin eniten viihteellistä ohjelmistoa. Sisällissodan jälkeen yleisö tarvitsi unohdusta ja katsoi operetteja, eikä äänielokuva ollut vielä tullut haastamaan teatterin asemaa ykkösviihteenä.

1930-luvun alkua leimasi poliittisesti tiukentunut ilmapiiri sekä taloudellinen lama. Vaikka teattereita alettiin yhdistää, kasvoivat taloudellinen ahdinko ja epävarma toimeentulo entisestään. Viihdeohjelmien huvivero oli korkea. Raskas vero vältettiin kirjoittamalla musiikkihupailuihin siteeksi juoni. Niin päästiin alempaan veroluokkaan. Ulkomaisten suosikkioperettien rinnalle nousivat kansanomaiset kotimaiset revyyoperetit.

Laman aikana teatterit esittivät kassakappaleina ulkomaisia ja kotimaisia farsseja. Niitä nikkaroivat ns. lehtimiesdramaatikot. Tarttuva tilannekomiikka ja värikkäät tyyppihenkilöt naurattivat yleisöä, kuten myös henkilöllisyyksien sekoittuminen sekä aina teatteriin kuulunut ristiin pukeutuminen.

Operetin kulta-aika