Vuosisadan alussa teatteritarjonta monipuolistui ja viihteellistyi. Pitkään kestäneen Bergbomien kauden (1872—1905) jälkeen Suomen Kansallisteatteri joutui etsimään uutta suuntaa. Teatterista puuttui voimakas nuori sukupolvi eikä itsestään selvää jatkajaa ollut. Uudet teatterit saattoivat haastaa päänäyttämön, vaikka usein seurasivatkin samoja ohjelmistovalintoja.

Kansallisromantiikka ja venäläisvastainen poliittinen kuohunta näkyivät autonomian ajan ohjelmistoissa, joissa suomalaiseen mytologiaan ja historiaan perustuvien näytelmien lisäksi nähtiin Raamattu-aiheisia näytelmiä. Yhtenäisyyden tunnetta luotiin myös hyväntuulisilla uusilla kansankuvauksilla.

Helsingissä toimi vuosina 1918—20 kaksi pientä taiteellista teatteria ulkomaisia esikuvia mukaillen. Ida Aalbergin leski paroni Alexander Uexküll-von Gyllenband perusti vaimonsa nimeä kantavan taiteellisen teatterin (1918—19), joka kuitenkin kaatui taloudellisiin vaikeuksiin. Näyttelijä Elli Tompuri perusti taiteellisesti kunnianhimoisen ja ajassaan radikaalin Vapaan Näyttämön (1919—20), jonka toiminnan puolestaan päätti sisällissodan jälkeinen jyrkkä moraalinen ilmapiiri. Pienet teatterit saivat jalansijaa vasta 1950-luvun Suomessa.