Suomen teattereissa esitettiin lastennäytelmiä jo 1800-luvun lopulla. Lastenteatteritarjontaa kautta maan edustivat pitkään vuosittain toistuvat joulunäytelmät.
Zacharias Topeliuksen ihanteelliset mutta nokkelat satunäytelmät kasvattivat monia sukupolvia.
Lastenteatteri löysi uuden suunnan
1960-luvun murroksen yhteydessä. Sille oli sosiaalinen tilaus johon erityisesti
teatteriryhmät, mm. Hurja Joukko (myöh. Penniteatteri ja Teatteri Pieni Suomi), vastasivat. Uudenlaista lastenteatteria ryhtyivät esittämään myös
kaupunginteatterit.
Yhteiskunnallisesti värittyneet lastennäytelmät kertoivat todellisuudesta. Sadut olivat pannassa. Visuaalinen kieli oli askeettista, jotta esitys voitaisiin viedä minne tahansa. 1980-luvulla lastenteatterissa korostui mielikuvituksen ja tunteiden merkitys.
Nukketeatteri koki nousukauden ja ammattimaistui 1970-luvulla. Television ohella nukketeatteria levittivät mm. Nukketeatteri Vihreä Omena ja Teatteri Hevosenkenkä.