Realismi ja naturalismi saivat vuosisadan vaihteessa rinnalleen symbolistisen lähestymistavan. Arkitodellisuuden kuvaus ei riittänyt taiteelle, tärkeäksi tuli henkisten ja yliluonnollisten ilmiöiden kuvaaminen. Yksilötason kuvauksesta siirryttiin yleismaailmallisiksi ymmärrettyjen totuuksien alueelle. Ihminen näyttäytyi arkkityyppinä, erilaisten ominaisuuksien kantajana. Uskonnolliset vertauskuvat tulivat kaikkia yhdistäviksi kommunikoinnin runollisiksi välineiksi.

Symbolismia vahvemman jalansijan Suomessa sai uusromanttinen näytelmä. Se etsi arkisen realismin sijalle filosofisia sisältöjä. Terävänä Suomalaisen Teatterin ja sen vanhentuneen teatterityylin kritisoijana toimi mm. Eino Leino. Hän halusi uusromantiikan ihanteiden mukaisesti uudistaa suomalaista näytelmää ja luoda ”pyhää draama”.

Symbolismi ja tyylittely jäivät silti melko marginaalisiksi ilmiöiksi. Vuosisadan alun tyylikokeilut loivat pohjaa 1920-luvulla ilmestyvälle ekspressionismille, jossa vahva subjektiivinen kokemus nousi draaman keskiöön.