Jouko Turkan omaperäisyys ohjaajana nosti hänet 1970-luvulla Suomen kiintoisimmaksi teatterin muotokielen ja ilmaisun uudistajaksi, jonka ohjaustaide vaikutti tulevien sukupolvien teatteriajatteluun.

Varhaisvuosien häikäilemättömistä yhden asian näytelmistä Turkka siirtyi ahdistuksen, kaunaisuuden ja negaatioiden ilmaisuun muuten rationaalisella ja positiivisia arvoja korostavalla 1970-luvulla. Turkan sovituksissa suomalaisista romaaneista ja näytelmistä näyttelijöiden ilmaisua ohjasi intensiivinen näky ja usein suomalainen ”stressi”. Toisinaan hän onnistui herkistämään poikkeuksellisen hienosti näyttelijöiden ilmaisun. Turkka rakensi ohjauksissaan simultaanisuutta; assosiatiivista dramaturgiaa ja kekseliästä, metaforista skenografiaa.

1980-luvulla Turkka mullisti opetuksen ja sähköisti näyttelijäkoulutuksen Teatterikorkeakoulussa. Tulokset olivat ajoittain kepeää ilottelua, ajoittain huohottavaa ahdistusta. Päämääränä oli näyttelijän kohottunut energia. Ristiriitaista julkisuutta saaneet ja eettisesti ongelmalliset opetusmenetelmät jättivät jälkensä kokonaiseen näyttelijäsukupolveen.